Medikokki toteutti kerran pitkäaikaisen haaveensa matkustaa Venetsiaan. Siis oikeasti, eikä vain päiväretkelle, kuten aikoinaan seuramatkojen pakollisena kuviona. Retkelle, jossa loputon istuminen linja-autossa palkitaan muutaman tunnin, korkeintaan puolen päivän pikaisella (ja hikisellä) visiitillä yhdelle saarista, jonne on jo sulloutunut lukemattomia bussilastillisia turisteja eripuolilta maailmaa. Sellaisella retkellä jää näkemättä se paras osa Venetsiaa, nimittäin pimenevät illat ja varhaisen aamun valo. 

Aamulla, kun kadut ja kujat ovat tyhjillään, työntekijät vasta saapumassa saarille, utuinen auringon valo saa kaiken näyttämään pehmeältä ja kauniilta. Ja mikä rauha päivisin niin vilkkailla toreilla ja silloilla vallitseekaan!

Suosittelen siis lämpimästi yöpymään Venetsiassa! Jos mahdollista, matkabudjettia kannattaa kiristää toisaalla, jotta voisi panostaa hiukkasen laadukkaampaan, ellei jopa ylelliseen hotelliin, edes yöksi tai kahdeksi, jolloin saattaa kenties aistia tuulahduksen menneestä loistosta. Huone näköalalla on tietysti luksusta. Matkalaukkujen kanssa matkustavan kannattaa myös valita hotelli mahdollisimman läheltä vesibussi-pysäkkiä, sillä laukkujen raahaaminen useamman kävelysillan yli on varsin työlästä.

Matkaoppaat suorastaan kehottavat välttämään Venetsiaan matkustamista heinäkuun helteillä, mutta miksi mennä sinne, kun kylmä tuuli puhaltaa, sataa vaakasuoraan ja tulva (aqua alta) nousee Markuksen torille. Kesäaikaan on varmasti eniten turisteja, mutta tässä kohtaa matkaopuksiin on uskominen: parin kiven heiton päässä Markuksen aukiosta on lähes autiota! Lämpötilan kivutessa kolmenkympin hujakoille varjoisilla kapeilla kujilla ja vesibussin kyydissä on yllättävän vilpoista.

Hyvän yleiskuvan Venetsiasta saakin matkustamalla vaporetto ykkösellä Canal Granden päästä päähän ja takaisin. Samalla ehtii räpsiä kiitettävän määrän kuvia toinen toistaan kauniimmista rakennuksista. Päivän vesibussilipulla (maksoi muistaakseni 8 euroa) nopeuttaa saariin tutustumista lyhyellä visiitillä, vaikkei jalkaisinkaan matkat pitkiä ole.

Traghettolla, ns. gondolilautalla pääsee kätevästi kanaalin yli euron hintaan, jos sattuu niin, ettei kanaalin ylittävää siltaa satu lähimaille. Gondolin kyytiin pääsee siis hyvin halvallakin. Aika moni turisti näytti menevän kalliimman mukaan, taisi olla, että alle 50 euron mela ei heilahda. Joku äveriäämpi oli palkannut mukaan aarioita lurauttelevan tenorin.

Vilkkaimman kadun varrelle ei Venetsiassakaan kannata pysähtyä kahville tai ruokailemaan. Hintalaatusuhde ei useinkaan ole kohdillaan ja tarjoilumaksut saattavat nostaa loppusummaa kohtuuttomastikin. Via Garibaldilta (Markuksen aukiolta Arsenalen suuntaan) löytyi suositeltu Osteria al Garanghelo, johon emme olleet tehneet pöytävarausta. Pienen ja pelkistetyn perheyrityksen sielu oli selvästi tomera äiti, joka vuolaalla italiallaan kehotti meitä odottamaan viisi minuuttia, kunnes pöytä vapautuisi. No menihän siinä varmaankin puoli tuntia seisoskellessa ja samalla ravintolan huisketta ihmetellessä. Sanailusta päätellen parilla työntekijällä taisi olla jonkinlainen riidanpoikanenkin meneillään.

Spaghetti alla vongole oli odottamisen arvoinen, joskin hiven suolainen ja pasta al sugo di melanzane vei kielen mennessään. Pastat, karahvi talon viiniä, kahvi ja jälkiruoka kustansivat viisikymmentä euroa. Venetsiassa, illan pimetessä täpösen täynnä olevan terassin ympärillä, hinta oli kohdillaan.

Toisesta Venetsian illallisesta, joka nautittiin eräässä Markuksen aukiolta takaviistoon lähtevien kujien tupaten täynnä olevista ravintoloista, mieleen jäi töykeä palvelu (ilmeisesti alkupalasalaatin jakaminen kahdelle on suuri virhe?), sekä ylihinnoittelu ainakin viinin ja tarjoilupalkkioiden osalta, mutta pääruoka pinaatticannellonit olivat mukiinmeneviä.

Eräänä iltana päädyimme Markuksen aukiolle istumaan iltaa musiikkia kuunnellen. Cafe Floriania vastapäätä esitti kaksi muutaman hengen orkesteria klassikkokappaleita illan pimetessä.

Valkotakkiset tarjoilijat toivat juomat tyylikkäästi pöytään ja tarjottimella oli drinkkeihin sopivaa pientä purtavaa. Tokipahan juomien hinta oli kolminkertainen sisällä baarissa nautittuihin ja tarjoilusta ja tietysti musiikistakin piti maksaa muutama euro lisää. Toisaalta, kyseessähän oli oikein viihdyttävä ulkoilmakonsertti, jossa tarjoilu ja juomat kuuluivat hintaan! Varmasti yksi niistä elämyksistä, jota ei unohda.

Elämyksiin lasken myös 1931 perustetun Harry’s Bar:n (Calle Vallaresso 1323, aivan Markuksen aukion läheisyydessä Canal Granden äärellä). Se on tunnettu cocktaileistaan ja carpacciosta. Hemingwayn kantakapakassa sisustus on säilytetty alkuperäisenä ja tarjoilijat ovat pukeutuneet huomattavasti paljon paremmin kuin asiakkaat. Enpä muista parempaa Belliniä maistaneeni.

Tällä kertaa Medikokki pitäytyi seikkaperäisestä paikallisen ruoan listaamiselta, sillä tottahan kaikki jo tuntevat saapasmaan parhaat herkut. Kannattaa toki muistaa, että jokaisella alueella on omat erikoisuutensa. Venetsialaisia, perinteisempiä ruokia, joista oppaissa kerrotaan, en muista nähneeni juurikaan, ainakaan turisteille suunnatuissa ravintoloissa, siinä Markuksen aukion takana. Peruspastaa, mustekalan musteella värjättyä risottoa, meren eläviä, niitä tarjottiin paikallisten suosimissa vaatimattomissa trattorioissa.

Parhaan loistonsa jo kauan sitten nähneet rapistuvat, ah niin kauniit palatsit, kapeat kivetyt kujat ja lukemattomat sillat. Yksinkertainen ruoka tuoreista antimista. Veneton alueen viini. Ja se ihana valo. Nähdä Napoli Venetsia ja kuolla. Tai nähdä Venetsia uudestaan.

Gnocchit

Gnocchien, pehmeiden mykyjen, sanotaan olevan Veneton alueen erikoisuus, mutta useimmilla Italian alueilla on niistä oma versionsa. Usein ne tehdään perunasta ja jauhoista, mutta myös ricottajuustosta tai korppujauhoista. Mykyt keitetään ensin, sitten paistetaan pannulla, jonka jälkeen ne sekoitetaan kastikkeeseen, josta ne imevät itseensä makuja. Yksinkertaisimmillaan kastikkeena toimii ruskistettu, salvialla maustettu voi ja tavanomainen, ehkäpä herkullisin tapa on tarjota ne tomaattikastikkeessa. Jokaisella arvonsa tuntevalla italialaisella mammalla lienee oma gnocchiohjeensa. Useampia tapoja testanneena mukailin seuraavan ohjeen Henri Alènilta, sillä kananmunan lisääminen helpottaa taikinan käsittelyä huomattavasti.

500 g perunaa (käytin rosamundaa)

3 keltuaista

5 rkl perunajauhoja

5 rkl vehnäjauhoja

voita

suolaa, pippuria

1/2 sitruunan mehu ja kuoriraaste

Kuori perunat ja keitä kypsiksi. Valuta ja anna kosteuden haihtua hetki kattilasta. Muussaa perunaraudalla tai haarukalla. Jäähdytä kädenlämpöiseksi. Lisää sitten nopeasti keltuaiset, jauhot ja loraus oliiviöljyä. Mausta suolalla, pippurilla, sitruunanmehulla ja kuoriraasteella.

Pyöritä kevyesti jauhotetulla leivinpöydällä ohuita pötköjä (sormen paksuisia) ja katko n. 2 cm pätkiksi. Itse painan ne vielä isoa haarukkaa vasten, jolloin ne ovat hauskemman näköisiä ja niissä on tarttumapintaa kastikkeelle. 

Kuumenna isossa kattilassa vesi, lisää suolaa (mielestäni maltillisesti; gnocchitaikinassa on jo suola). Keitä noin 2 minuuttia. Gnocchit nousevat pintaan nopeasti, kannattaa odottaa tuo 2 minuuttia. Valuta. Paista hetki voin ja oliiviöljyn seoksessa ja sekoita kastikkeen joukkoon. Tarjoile raastetun parmesaanin kanssa.

 

Kastike:

2 tölkkiä tomaattimurskaa tai säilöttyjä kirsikkatomaatteja

1 sipuli hienonnettuna

1-2 valkosipulin kynttä

suolaa, pippuria, cayennepippuria, yrttejä

1 lihaliemikuutio

oliiviöljyä

Kuullota sipulit, lisää tomaatit, huuhdo tölkit tilkalla vettä. Keitä vähintään puoli tuntia miedolla lämmöllä, mausta.