Keskosena syntynyt, nyt jo vuoden ikäinen lapsipotilas pääsee triagesta suoraan erikoissairaanhoitoon, tulosyynä oksentelu. Lapsi on oksentanut kerran. Keski-Suomen keskussairaalan yhteispäivystyksen suurin potilasryhmä ovat alle 30-vuotiaat nuoret aikuiset. Käynnin syy on yleensä virusflunssa, joka parantuisi täysin ilman lääkärin arviota.

Yksityissektorilla lapsipotilailla saattaa olla sata käyntiä ensimmäisten elinvuosien aikana, vakuutusten myötä mennään varmuuden vuoksi näyttämään ihottumaa joka oli parantunut jo edellisenä päivänä.  Aktiiviliikkujien vammat magneettikuvataan ja operoidaan  useammin, onhan lenkkipolulle palattava mahdollisimman pian.

Tämä kaikki on meille terveydenhuollon ammattilaisille arkipäivää, julkisesti tiedossa olevaa rahanhaaskausta, johon me kollegatkin olemme pitkälti menneet mukaan. Nykymaailmassa, jossa yksilöllisyys, terveellisyys ja pärjääminen ovat päivän sana, ei yksinkertaisesti sairasteta eikä kärsitä kivuista. Ja jos niin kaikesta huolimatta pääsee käymään, on kaikelle on löydyttävä spesifinen syy. Tämä kaikki saa minut usein miettimään, mihin on kadonnut maalaisjärki?

Kun minä ja minua vanhempi sukupolvi olimme lapsia, oli erinäisiä sääntöjä, kuten että jos kuume on kestänyt yli kolme päivää yli 38 asteessa eikä laske, on mentävä lääkäriin. Flunssia ja mahatauteja sekä kasvukipuja tuli ja meni. Kotilääkärin käsikirjaa ja Lastenlääkärikirjaa luettiin kodeissa ahkerasti, ja jos vastausta ei sieltä löytynyt, soitettiin mummolle, ja vasta sitten mentiin lääkäriin. Niin.

Omilta vanhemmilta tai sukulaisilta kysyminen tai avun pyytäminen on muuttunut selvästi vähäisemmiksi. Nykyinen sukupolvi haluaa tehdä asiat eri tavalla eikä usko omia vanhempiaan. Nykyään vastaus on löydyttävä internetistä tai mieluiten erikoislääkärin vastaanotolta.

Monta kertaa vastaus, tai ainakin helpotus, vaikkapa lapsen itkuisuuteen voisikin löytyä mummolta. ”Sinä olit itse samanlainen kaksikuisena, mutta se kesti vain kuukauden.” Välttämättä ei tarvitsisi aloittaa vyöhyketerapiaa, happosalpaajaa ja neuvolan ”perusvalmisteita” vatsavaivoihin, kun olisi luottamus siihen, että lapsilla on tapana itkeä tässä iässä, kasvu on hyvää, ja mummokin auttaa tarvittaessa. Lisäksi esimerkiksi tieto siitä, että lapsi sairastaa keskimäärin 6-8 hengitystieinfektiota vuodessa, saattaisi helpottaa montaa vanhempaa.

Eniten minua huolestuttaa, miten nyt lapsina lähes viikoittaiseen terveydenhuollon palveluiden käyttöön tottunut sukupolvi käyttäytyy tullessaan aikuisikään? Mitkä terveydenhuollon resurssit silloin riittävät arvioimaan ihottumia, vatsan tuntemuksia ja erilaisia mittauksia, joita moderni teknologia suoltaa varmasti tulevaisuudessa loputtomasti?

Mummoja korvaamaan ovat kaupungeissa tulleet erilaiset terveysneuvontapalvelut, jotka on todettu toimiviksi. Ikävä kyllä varsinkin lapsipotilaiden kohdalla usein näiden palveluiden neuvoksi jää hakeutua näytille, sillä lapsen oireet voivat ikävästi joskus olla salakavalia. Löytyisikö tähän tulevaisuudessa apu esim. virtuaalivastaanotoista? Toimisiko esim. virtuaalitriage?

Tuntuu myös, että jonkinlainen kansanvalistus alkaisi olla taas tarpeen: Milloin on hakeuduttava lääkäriin, mihin vaivoihin antibiootti auttaa, kauanko virusflunssa yleensä kestää, onko lapsen hengityksen rohina vaarallista. Median kaksiteräinen miekka tekee tätä aika ajoin, mutta vastuuta ei tulisi jättää kokonaan sille. Lääkärikunnan, erityisesti meidän nuorten lääkäreiden, tulisi ottaa vastuu oikean tiedon levittämisestä ja hysterian rauhoittamisesta. Olemmehan osa kyseistä sukupolvea. Vai kuinka moni teistä, lääkärivanhemmat, on jättänyt Gavisconinsa kokeilematta? Lisäksi me olemme se sukupolvi, joka tämän hysterian tuntee nahoissaan vielä sen mukavat yli 30 työvuotta.

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”219″,”attributes”:{”alt”:””,”class”:”media-image”,”height”:”480″,”style”:”margin: 15px; width: 200px; height: 200px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”480″}}]]Laura Saarinen
Kirjoittaja on lastentauteihin erikoistuva lääkäri, joka söi teini-ikäisenä ainakin 15 antibioottikuuria tonsilliitteihin.

Lue myös Lauran edellinen kolumni
Kiukulla saa ja uhkailemalla pääsee sekä Tiia Mönttisen erinomainen kirjoitus 
Kun päivystys on muutakin kuin päivystys
.