Perustuvatko lääketieteellisten tiedekuntien perusopetuksen tavoitteet perinteisiin vai uusimpaan tutkittuun tietoon? Vastaavatko esimerkiksi Tampereen ja Oulun opetussuunnitelmat lainkaan toisiaan? Entä antaako koulutuksemme riittävät eväät erikoistuvan lääkärin arkeen? Moniin perusopetusta koskeviin avoimiin kysymyksiin on luvassa selkoa, sillä lääketieteen koulutuksen arviointi on parhaillaan käynnissä.

Kansallinen koulutuksen arviointikeskus, tuttavallisesti Karvi, on startannut lääketieteen perusopetuksen arvioinnin syksyllä 2016. Karvi organisaationa toteuttaa opetuksen tarjoavista tahoista riippumatonta koulutuksen arviointia lakisääteisen tehtävänsä mukaisesti esimerkiksi varhaiskasvatuksen, ammatilliseen koulutuksen ja korkeakoulutuksen parissa.

Viime vuonna käynnistyneen lääketieteen opetuksen arvioinnin tavoitteena on tuottaa tietoa lääketieteen opetuksen nykytilasta ja kehittämistarpeista tulevaisuudessa. Lisäksi Karvin tavoitteena on ohjata tieto perusopetuksen ja osin myös erikoislääkärikoulutuksen kehittämiseen sekä vaikuttaa osaltaan myös poliittiseen päätöksentekoon lääketieteellisen koulutuksen suhteen.

Vaikka yhteiset asetukset säätelevätkin yliopistoja ja korkeakoulututkintoja, tällä hetkellä yliopistoilla on varsin vahva autonomia erityisesti lääketieteen opetuksen sisällön ja opetusmenetelmien osalta. Valtakunnallisten osaamistavoitteiden puuttuessa, voi kukin yliopisto toteuttaa opetusta omien perinteidensä mukaisesti. Esimerkiksi saattohoidon kurssi ei kuulu opetussuunnitelmaan kaikissa tiedekunnissa, kuten viime aikoina mediassakin on ollut esillä. Vaihtelu opetuksen sisällöissä ei liene kenenkään edun mukaista.

Opetuksen kehittäminen ja kehittämiskohteiden tunnistaminen ovat kokemusteni mukaan perinteisesti perustuneet lähinnä kurssiopettajien omaan kehitysinnostukseen. Opiskelijoitakin osallistetaan kehitystyöhön lähinnä laadultaan vaihtelevien kurssipalautteiden kautta, joiden tuloksetkin tuntuvat liian usein päätyvän lähinnä pölyyntymään pöytälaatikoihin. Vaihtelu kurssien kehityksen käytännöissä vaikuttaa olevan varsin suurta yliopistojen sisälläkin, tiedekuntien välisistä eroista puhumattakaan. Valitettavan usein syntyy vaikutelma, että tiedot hyvistä opetuskäytännöistä eivät siirry kaupungista toiseen kuin korkeintaan opiskelijoiden välityksellä kerran vuodessa kandipäivän lounaspöydässä.

Haasteena jokaisessa tiedekunnassa lienee myös, että ihmisen anatomian säilyessä ennallaan muu lääketiede ja maailma sen ympärillä muuttuu kiihtyvää vauhtia. Yhteiset käytännöt väistämättömiin muutoksiin reagoimiseksi ovat kaukana nykyisten opetussuunnitelmien todellisuudesta. Esimerkiksi digitalisaation luomien mahdollisuuksien haltuun ottamiseksi tarvitaan uusia harppauksia lapsenkenkäisten iPad-projektien rinnalle.

Uudistuvien curriculumien, SOTEjen ja erikoistumiskoulutusten pyörremyrskyssä lääketieteen opetuksen kansallinen arviointi on enemmän kuin ajankohtainen. Hyvien paikallisten opetuskäytäntöjen levittäminen kaupungista toiseen lienee avainasemassa opetuksen laadun turvaamiseksi niukkenevien taloudellisten resurssien aikana. Kansallinen arviointi curriculumien sisällöistä ja kehitysmenetelmistä sekä kyvystä vastata työelämän tarpeisiin tuottanee monelle opetuksesta päättävälle tarpeellisia tietoja. Raportin tulosten perusteella on mahdollista tehdä parhaimmillaan kansallisesti yhtenäistä lääketieteen opetusta ja – ainakin optimistisen kandin päiväunissa – myös järkevää koulutuspolittikkaa. Toivottavasti vuonna 2018 luemme tältä palstalta, kuinka Karvin raportti sai vihdoin tiedekunnat ottamaan askeleen kohti yhteisiä ja näyttöön perustuvia opetussuunnitelmia.

Anni Vartiainen

LK, Helsingin yliopisto

SML:n hallituksen sekä NLY:n koulutusvaliokunnan jäsen