Vanha sanonta kuuluu, että arpi on kirurgin allekirjoitus. Mitä pienempi tai siistimpi, sen paremmin on leikkaus monen potilaan mielestä onnistunut. Toisaalta valituksia on tehty onnistuneesta leikkauksesta, jossa arpi on jäänyt kantanjansa mielestä rumaksi. Joskus potilaat ovatkin kiinnostuneempia itse arvesta kuin siitä, minkä vuoksi se on tehty. Kuinka suuri tai näkyvä arvesta tulee, tai miten sen saisi mahdollisimman hyvin parantumaan huomaamattomaksi: kunhan arpi ei vain jäisi näkyväksi. Suhtautuminen arpeen on kuitenkin usein kääntäen verrannollinen leikkauksen vakavuuteen: luomen poistosta soisi jäävän mahdollisimman huomaamaton arpi, mutta syöpäleikkauksella ei niin väliä. Kunhan pahan saa pois.
Me lääkärit tiedämme, että arven muodostuminen ei johdu ainoastaan, jos ollenkaan, leikkaustekniikasta. Siksi potilaiden ajoittainen suuri kiinnostus arpea kohtaan voi lääkärin mielestä olla kohtuuton. Arpi on muodostunut, koska on tehty sellainen avaus iholle, joka antaa mahdollisimman hyvät olosuhteet leikkauksen onnistumiselle. Kun leikkaus on onnistunut turvallisesti ja odotusten mukaan, jää arpi toissijaiseksi asiaksi. Onneksi meillä on plastiikkakirurgit, jotka tarvittaessa korjaavat arpia, usein ihan syystäkin.
Mutta arvilla voi olla paljon suurempi merkitys, kuin uskommekaan. Niihin voi liittyä paljon kipeitä muistoja. Äiti, joka joka kerta vessassa käydessään näkee keisarileikkauksen arven alavatsallaan ja muistaa menehtyneen lapsensa. Vanha mies, joka suihkussa näkee lähes koko vatsan läpi kulkevan arven ja tuntee kouraisun sydän alassaan: syöpä saatiin pois, mutta voiko se uusiutua? Nuori ihminen, joka joka kerta peiliin katsoessaan näkee palovamman jättämän arven ja toivoo hartaasti, että pystyisi olemaan samanlainen kuin muut. Arvet muistuttavat meitä elämän eri vaiheista ja usein juuri niistä hankalimmista tilanteista. Toisaalta arvilla voi olla positiivinenkin sävy. Onnettomuuden seurauksena syntynyt leikkausarpi toimii sen kantajalle tsempparina. Keisarileikkausarpi muistuttaakin siitä, että kaikki kävi loppujen lopuksi hyvin. Pitkään vaivannut lonkkakipu loppui, kun tekonivel asennettiin.
Myös toisenlaisista leikkauksista syntyy arpia. Hallitus päätti tänä vuonna leikata jo aikaisemmin budjettikurimuksesta kärsineestä tieteestä ja opetuksesta. Yliopistojen rahat ovat olleet todella tiukilla ja nyt pitäisi pärjätä vielä vähemmällä. Samaan aikaan kun opettajia irtisanotaan, lääketieteellisen tiedekunnan sisäänottomääriä ollaan nostamassa. Myös pakollisesta perusopetuksesta leikataan. Ryhmäkoot kouluissa ovat suuria, lapset rauhattomia, opetusvälineet ja –tavat minimaaliset ja opettajat väsyvät. Laatua on jatkossa hyvin vaikea pitää yllä, mikä ei tue hyvinvointivaltion kehitystä millään tapaa. Pelkäänpä, että Suomea ei pian voi enää kutsua hyvinvointivaltioksi siinä merkityksessä, mitä se aikaisemmin on ollut. Kehittyvien maiden suurin ongelma ei ole rahan vaan koulutuksen puute. Näiden leikkausten arvista kärsivät sekä niiden kantajat, että sivulliset. Näistä tulevista arvista soisi jokaisen olevan kiinnostunut, sillä tällä kertaa arvet korreloivat leikkausten onnistumiseen. Voiko leikkausten seurauksia edes ennustaa, kun niin tärkeistä perusasioista leikataan?
Näitä arpia en minä jatkossa halua katsoa. Toivon, että arpia ei syntyisi, mutta jos näin tulee tapahtumaan, tulemme tarvitsemaan politiikkaan omat plastiikkakirurgimme. Ja heidän täytyy olla todellisia ammattilaisia.
Maria Rajecki
LT, Koulutusvaliokunnan pj
Erikoistuva lääkäri