Viime syksynä saimme nähdä valtakunnan medioista, kuinka meille niin tutut asiat ponnahtivat hetkessä otsikoihin. Kollega Lara Juvosen Facebook-päivitys sysäsi liikkeelle lumivyöryn, joka oli jo hyvän aikaa kerännyt perusterveydenhuollossa potentiaalienergiaansa. Päivityksessään Lara listasi syitä, miksi nuoret lääkärit eivät hakeudu töihin terveyskeskuksiin. Huonosta resursoinnista ja työnhallinnan puutteesta muotoutuva suolakaivos on nyt monille lääkäreille liikaa, ja näyttää siltä, että kriittinen massa tunnollisia, ahkeria ja fiksuja lääkäreitä kyllästyi venymään työn vuoksi.
Toisessa syksyn isossa kuohussa NLY oli itse katalyyttinä, kun HUS aloitti oman selvityksensä erikoistuvien lääkärien kohtelusta saatuaan murska-arviot NLY:n Koulutuspaikkakyselyssä vuona 2018. Heidän oma tutkimuksensa toisti saman sanoman: erikoistuvia lääkäreitä harjataan joissakin klinikoissa 100–0 ja pelolla johtaminen estää ongelmista avoimesti puhumisen. Sille, joka uskaltaa näistä asioista suunsa avata, kerrotaan tulijoita olevan Keravalle asti jonossa. Olen iloinen luvatuista korjausliikkeistä, mutta niiden toteuttaminen ja seuranta on tehtävä yhdessä nuorten lääkärien kanssa.
Kumpikin näistä kertomuksista ärsytti ja harmitti, muttei valitettavasti yllättänyt lainkaan. Molemmissa tapauksissa eniten risoo se kulttuuri, jossa epäkohtia esiin tuovat nuoret lääkärit nähdään vaikeina ja ongelmallisia. On joidenkin mielestä ikävää, että ongelmista puhutaan ääneen, mutta ei se ole niin. Ääneen puhuminen on rohkeutta ja vaientaminen on pelkuruutta.
Mitä me lopulta voimme näille asioille tehdä? Onko yksittäisellä potilastyön alle hautautuvalla nuorella lääkärillä resursseja lähteä taistelemaan asioita eteenpäin päättäjille, jotka ovat usein lähiesimiesten jälkeen kunta- tai valtiotasolla? Kuuluuko edes yhden ihmisen ääni, ja uskaltaako sitä käyttää, jos uhkana on esimerkiksi ketjutettavien määräaikaisten työsopimusten katkeaminen? Omaan työyhteisöön voi hyvinkin vaikuttaa suoraan, mutta isompaa vaikutusta varten meidän on liityttävä yhteen.
NLY perustettiin 90 vuotta sitten apulaislääkäriyhdistykseksi, kun nähtiin, että olisi kohtuullista maksaa valmistuneille nuorille lääkäreille palkkaa työstään. Tämä ja monta muutakin tavoitetta on saavutettu, mutta viime kuukaudet ovat kuitenkin taas karulla tavalla osoittaneet, ettei duuni tässä konttorissa ole vielä valmis.
Nuorten Lääkärien Yhdistyksellä on tavoite, että vuonna 2025 nuoren lääkärin arki on tasapainoista. Vuonna 2025 erikoislääkärikoulutus on laadukasta ja osaamisperustaista. Jokaisella on mahdollisuus käyttää vähintään 20 % työajasta kouluttautumiseen, ammatilliseen kasvuun ja oman työnsä sekä työyhteisönsä kehittämiseen – nyt tuo aika kuluu muille ammattiryhmille kuuluvien tehtävien suorittamiseen. Lääkärien poikkeuksellinen työ tuo mukanaan kaikille mahdollisuuden työnohjaukseen. Työt saa tehtyä työajalla, siitä maksetaan kohtuullinen korvaus ja elämään mahtuu muitakin asioita kuin valkotakki.
Keskustelin juuri työhön liittyvän loppuun palamisen vuoksi pitkällä sairauslomalla olevan kurssikaverini kanssa. Tarina oli tuttu: palkattomia ylitöitä kertyy, perehdytys ja ohjaus työssä on ala-arvoista ja esimies kannustaa: ”Kyllä se siitä helpottaa, kun kestät nyt vaan” ja ”olisi helpompaa, jos et yrittäisi tehdä työtäsi niin tunnollisesti”. Kollegani totesi, ettei tämän kertominen enää kurssikavereitakaan juuri yllätä, vaan vastaus on pikemminkin ”ai, sinäkin”. No, ei ole nuoren lääkärin arki vielä tasapainoista.
Olisihan se erikoistuvien lääkärien intressien mukaista, että NLY olisi 2020-luvun päättyessä edunvalvonnallisesti tarpeeton yhdistys. Luulen kuitenkin, että vuosikymmenen loppupuolella vietämme NLY:n 100-vuotisjuhlia edelleen täysin tarpeellisen järjestön kanssa, vaikka moni asia onkin silloin jo paremmin kuin nyt!
Sitä kohti mennessä pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne.
Jesper Perälä
Puheenjohtaja
Nuorten Lääkärien Yhdistys
