Jos kuolleet tosiaan vievät palan mukanaan, on minusta ollut iso osa rajan tuolla puolen jo pienestä saakka. Voi olla, että tietämättä ja vahingossa potkuttelin lääkäriksi, jotta oppisin ymmärtämään, miksi perhe meni rikki.

Miksi kotona asunut isoäiti meni leikkaukseen, joka sujui hyvin eikä kuitenkaan tullut koskaan takaisin. Varhaisin muistoni, jonka pystyn sijoittamaan oli pitkään hautajaisten valmistelusta. Sellaista irti olevuuden tuntua ja riipivää pistelyä, kun pyydetään valitsemaan kumpi kuva otetaan hautajaisiin. Kun haluaa antaa sen huonomman, että saa pitää edes kuvan.

Sitten on kuollut joku muukin, ei ketään niin läheistä kuitenkaan. Ystäviltä vanhempia. Ystäviltä ystäviä. Hiljaisuus on sellaista, joka heihin sen jälkeen asettuu. Monesti elämä kuitenkin alkaa valua erilailla. Sitä ei ennätä enää hukata.

Kuolema on jotain, joka lääkärillä on varjona ja vieressä. Miten voisimme auttaa lähestymään sitä hyvin. Elämä olisi nautittavaa tai mahdollisimman vähäistä haitoiltaan. Ettei se tulisi aivan liian varhain ja vääristä syistä. Joskus sitä kuitenkin syleillään kunniavieraana. Ehkä lääkäri voi toimia kuoleman kollegana saattaen odotettuun lepoon?

Oli lähdön tapa millainen vain, on lääkärin ”potilas” sen jälkeen toinen. On tehtävä kertoa.

Muistan opetuksesta sen: pysähdy, varoita, varaa aikaa ja tilaa.

Vaikka joskus tuntuisi, ettei se ole perustehtävä on omaisten kohtaaminen ehkä yksi arvokkaimmista asioista mitä olen työssäni saanut tehdä. Kertoa, ettei rakas kärsinyt. Että se oli enää keho, joka reagoi. Kuulla, että juuri niinhän sen pitikin mennä – saappaat jalassa ja sutjakasti. Kuulla jo itkun keskellä naurun ja nähdä miten se kovin kylmä hetkeksi helpottaa.

Ja sitten on ne perheet, joissa aukko on liian iso. Ne ihan alkuunsa päättyvät elämät. Miten sitä vihaa ja surua voi kestää, jos kaikki vääjäämättä on ohi aivan liian pian? Ja perheet, joissa puoliso on poissa. Kannatellaan lapsia ja taloutta ja itketään jos ehditään. Lääkärin vastaanotot, kun polvivaivat ja elintapaehkäisy unohdetaan ja ollaan siinä. Kun pyydetään vähän tarpeetta ja varmuudeksi tutkimus, jotta on jotain mihin nojata. Kun ei voi enää toinen lapsilta kuolla.

Välillä tuumaan, että osaisinko ja kykenisinkö, jos en olisi itse kokenut. Toisaalta luotan, että tärkeintä on se kohtaaminen. Se, että joku toinen pitelee maailmaa vähän aikaa paikallaan, jotta on tila todellisuudella ottaa uusi muotonsa. Vääntö on raskas, mutta uskon, että tyhjään tilaan kasvaa uutta.

Elämä on kuitenkin sillä lailla nopeaa, ettei se jätä makaamaan. Seuraava tulija odottaa aina oven takana. Täytyy herätellä itsensä kohtaamaan myös ne tavallisemmat vaivat: tuiki tärkeät flunssat, allergiaoireet ja kivut. Ne jotka ovat sen elämän tiellä. Ihmisyyden ja onnen. Pahaiset vaivat ovat äreimmät aina.

Onneksi näiden rajan yli tullaan aina myös toiseen suuntaan. Meillä on se onni, että olemme myös vastaanottamassa. Kun silmät aukeavat näkemään maailmaa ensimmäisen kerran, hetki pysähtyy. Ja siinä riemussa ja raivossa mitä pikkuiseen, vastasaapuneeseen kehoon mahtuu, on kyllä sellaista, mikä palauttaa, ravitsee ja antaa uskoa ihmiseen.

Sara Launio

Lääketieteen lisensiaatti

NLY:n koulutusvaliokunnan jäsen