Suomalaiset medisiinarit suorittavat opintonsa omalle tiedekunnalle uskollisina. Olin poikkeus sääntöön valmistuessani Turun lääketieteellisestä keväällä 2015, sillä takana puolitoista vuotta vaihto-opintoja. Lähinnä vaihtokokemusten perusteella olen muodostanut mielipiteen lääketieteen koulutuksesta meillä verrattuna muualle Eurooppaan.
Ensimmäinen vaihtoni oli lukuvuonna 2010-11 Berliinissä Charitén yliopistosairaalassa, jossa suoritin preklinikan puuttuvia kursseja sekä muutaman kurssin klinikan puolelta. Kotiyliopiston kuukauden dissektiokurssin korvasin Charitén dissektiokurssilla, joka kesti kokonaisen lukuvuoden. Charitén preklinikassa perinteiset oppiaineet anatomia, fysiologia ja biokemia olivat pääosassa. Kotiyliopiston preklinikan terveydenedistämiskursseja ei opetusohjelmasta löytynyt. Käymäni kliiniset kurssit Berliinissä olivat pettymys preklinikkaan verrattuna sillä opetus tuntui liian teoreettiselta. Saksalaisessa lääkärikoulussa käytännön taidot karttuvat suurelti viimeisen vuoden aikana, jolloin opiskelijat kiertävät sairaaloita amanuenssin kaltaisina harjoittelijoina.
Kurssikaverini suoritti vaihto-opintoja Ranskassa Grenoblen yliopistosairaalassa, ja häneltä sain haastatellessa samansuuntaisia kommentteja opinnoista: Ranskassa lääketieteen opiskelijat saavat erinomaiset teoreettiset tiedot eri aloilta, mutta käytännön harjoittelu voi jäädä vähäisemmäksi Suomeen verrattuna ja opinnot tuntuvat valmistavan enemmän työskentelyyn sairaalassa kuin yleislääkärinä. Keski-Euroopassa yleinen käytäntö opintojen aikana ovat myös tasotentit, joiden perusteella voi koulutus jäädä keskenkin, sekä valmistumisen yhteydessä koko koulutuksen kattava tentti, jolla on suuri merkitys erikoistumispaikkoja jaettaessa.
Toinen vaihtokokemukseni oli Sahlgrenska universitessjukhuset Göteborgissa. Syksyllä 2013 suoritin Sahlgrenskassa gynekogian ja pediatrian kurssit, ja ne hyväksyttiin lähes suoraan kotiyliopistossa. Sahlgrenskassa opetus oli yksilöllistä, sairaalassa opettajana toimi yleensä ”henkilökohtainen” erikoislääkäri. Seminaariopetuksia oli paljon, kuten Suomessakin. Göteborgissa seminaari tosin oli käsitetty pienryhmän ja kliinisen opettajan ryhmätyöskentelyksi, kotona seminaari usein tarkoitti koko vuosikurssin pakollista luentoa.
Sahlgrenskassa opetuksen resurssit vaikuttivat suuremmilta kuin kotona. Suomalaisen lääkärin 6 vuoden koulutus maksoi 2009 keskimäärin noin 100 000 euroa (Opetusministeriö), kun Ruotsissa 5,5 vuoden koulutukseen panostettiin 2012 noin 115 000 euroa (Sveriges akademikers Centralorganisation ). Viime vuosina kummassakin yliopistossa sisäänottomääriä on nostettu, joten opiskelijaa kohti käytettävä rahamäärä ja ryhmäkoot ovat eläneet omaa elämäänsä, eikä ajankohtaisia resursseja opiskelijaa kohti ole tietääkseni julkaistu.
Kokemani perusteella keskieurooppalainen lääkärin koulutus ei panosta kliinisiin yleislääkärin taitoihin samassa määrin kuin pohjoismainen lääkärikoulutus. Pohjoismaissa lääkärin kontakti työelämään on myös aikainen. Lääkärinsijaisuuksia pääsee tekemään jo opiskeluaikana, Suomessa 4 vuoden opintojen jälkeen ja Ruotsissa 4,5 vuoden jälkeen. Amanuenssuurit ovat varhaisin kontaktimme lääkäriyteen. Useat käytännön taidot opitaan amanuenssina tai kandilääkärinä. Aikainen kontakti työelämään ei tietenkään ole peruste sille, ettei tarvittavia kliinisiä taitoja opeteta koulutuksen osana.
Prekliiniseen koulutukseen voisi hyvin ottaa vaikutteita Keski-Euroopasta. Kliininen opetus Suomessa sen sijaan on erinomaisesti suunniteltu, mutta tulisi resurssoida paremmin. Lisääntyneen opiskelijamäärän myötä opetuksen riittävyydestä on tullut yhä suurempi huolenaihe, vaikka sisäänottomäärien noston yhteydessä tiedekunnille luvattiin resursseja samassa määrin. Turun lääket. tdk:n dekaani Pentti Huovisen mukaan luvatut luvatut resurssit ovat pääosin toteutuneet. Kuitenkin jo ennen suurempia vuosikursseja suurin osa Suomen medisiinareista toivoi Lääkäriliiton kyselyssä pienempiä ryhmäkokoja ja lisää mahdollisuuksia opetella potilaan tutkimista ja toimenpiteitä. Koulutuksen aikana diagnosointi- ja toimenpidetaidot voidaan opettaa luotettavasti ja turvallisesti.
Samaan aikaan lääkärien työllisyystilanne muuttuu ja kandit sopivat kesätyönsä jopa yli vuotta ennen. Uhkana on, ettei kaikille kandeille riitä lääkärinsijaisuuksia jatkossa. Tämä vaarantaisi valmistuvien lääkärien osaamisen, joka nojaa nykyisinkin koulutuksen ohella myös työssä oppimiseen. Yliopistomme ovat tuottaneet päteviä lääkäreitä, ja suomalainen terveydenhuolto on voinut nojata yleislääkärien laajaan ammattitaitoon heti valmistumisesta lähtien. Yhteiskuntaa uhkaa kallis lasku tehottomuuden ja jopa potilasturvallisuuden vaarantumisen myötä, jos lääkärien ammatiin oppimista sysätään tulevaisuudessa työelämän puolelle.
