Miksi lääkärien on hyödyllistä opiskella lääketieteen historiaa? Mitä lääkärien pitäisi tietää yhteistyöstä perinteisen median kanssa? Esimerkiksi näistä aiheista Nuori Lääkäri keskusteli Ulla Ahlmén-Laihon kanssa.
Ulla Ahlmén-Laiho on anestesiologian ja tehohoidon erikoislääkäri Tyksissä ja toimii myös alan kliinisenä opettajana Turun yliopistossa. Ahlmén-Laiholla on poikkitieteellistä taustaa mediatutkimuksen saralta: hän on tehnyt väitöskirjansa lääkärien suhteesta joukkotiedotusvälineisiin. Muutama vuosi sitten hän otti vastuulleen myös lääketieteen historian opetuksen Turun yliopistossa.
Vaikka kiinnostuksenkohteita on ollut muiltakin aloilta, lääkäriys kiinnosti jo nuorena eniten.
”Lääkäri on aina ollut johtoajatus. Yhdeksänvuotiaana sen keksin ja se ajatus pysyi sitten. Mitään operatiivisen alan lääkäriä ei minusta pitänyt kylläkään alun perin tulla. Ajattelin aina, että suuntaan infektio- tai lastentautien pariin, mutta käytyäni kokeilemassa anestesiologiaa, kävi niin kuin monelle muulle anestesiologille, ja jäin sille tielle.”
Kiinnostus journalismiin johti siihen, että Ahlmén-Laiho vietti kolmivuotiskauden suomalaisen median eettisen itsesääntelyelimen, Julkisen sanan neuvoston (JSN), jäsenenä. ”Valmistumisen aikoihin luin JSN:n langettavasta päätöksestä Turun Sanomille. Moitteet tulivat siitä, miten lehti oli kohdellut turkulaista lääkäriä”.
“Kiinnostuin, mikä tämä Julkisen sanan neuvosto on, ja niillä sattui olemaan historian ensimmäinen avoin haku yleisön edustajan paikkoihin.”
Ahlmén-Laiho valittiin yhdeksi kolmesta JSN:n yleisön edustajasta 800 hakemuksen joukosta, mikä myöhemmin inspiroi tekemään väitöskirjan lääkärien ja median suhteesta. ”Erikoistumiskoulutukseen liittyen piti tehdä kirjallinen hallinnon työ, ja kysyin kansanterveystieteen professorilta, voisinko tehdä jotain Julkisen sanan neuvostoon liittyvää. Rohkaistuin myös kysymään, olisiko mediassa aihetta väitöskirjaksi asti ja professori oli sitä mieltä, että lähdetään tekemään.”
Ahlmén-Laiho kertoo, ettei aihetta ollut aiemmin tutkittu lääkärien näkökulmasta Suomessa. ”Terveysjournalismia on tutkittu aika paljonkin Suomessa, mutta ei meidän ammattikuntamme näkökulmasta. Oli tarpeen opiskella mediatutkimusta, jotta ymmärsin ylipäätään siitä toisesta alasta, joka tähän liittyi. Kahdeksan vuotta väitöskirjassa meni, mutta kannatti tehdä.”
Lääketieteen perusopintoihin tai erikoislääkärikoulutukseen ei viestinnän tutkimusmetodiikkaa sisältynyt ja siksi oppia ja tukea täytyi hakea muualta. Väitöskirjan ohjausryhmään löytyi terveysviestinnän tutkija Ulla Järvi, joka on palkittu terveystoimittaja ja kirjoittanut paljon myös lääkäreille. ”Oli ensiarvoisen tärkeää, että oli tämän alan asiantuntija mukana. Mediatutkimuksen ja muun vastaavan opinnot auttoivat huomattavasti. Julkisen sanan neuvostossa istumalla olin aika paljon oppinut jo siitä, miten media toimii, ja perehtynyt alan sisäiseen eettiseen keskusteluun.”
Sattuma johdatti lääketieteen historian pariin
Lääketieteen historia on kiinnostanut Ahlmén-Laihoa aina, jo ennen lääketieteellisessä opiskelua. Väitöskirjan kirjallisuuskatsaukseen sisältyi jonkin verran historiallista tarkastelua siitä, miten lääkärikunta on median välityksellä Suomessa harjoittanut terveysvalistusta ja osallistunut yhteiskunnalliseen keskusteluun. Lopulta kuitenkin sattuma vaikutti siihen, että hän päätyi opettamaan aihetta.
”Tutkinnonsuunnittelutoimikunnassa pohdittiin jopa lääketieteen historian opetuksen lakkauttamista, koska jatkajaa ei ollut tiedossa”.
”Minusta tuntui tosi harmilliselta ajatus, että olisi alkanut valmistua lääkäreitä, joille ei olisi ollut annettu mahdollisuutta tutustua oman professionsa kehitykseen. Kaikki aiemmat Turun lääkiksen historian opettajat ovat olleet oman harrastuneisuutensa kautta pätevöityneitä, minkä takia minäkin uskaltauduin sitten nostamaan käteni kokouksessa ja kysymään, saanko pelastaa tämän projektin. Sillä tiellä ollaan ja kolmatta vuotta aiheen parissa touhuilen. Yksi pieni kurssi on muuttunut… kuusiko niitä historian opintojaksoja minulla on nykyään vedettävänä?”
Lääketieteen historiaan mahtuu monenlaisia sattumuksia
Lääketieteen historiaan mahtuu paljon erilaisia kommelluksia. Kysyttäessä suosikkianekdoottia Ahlmén-Laiho kertoo kaksi esimerkkiä: ”Yksi ovela tarina on 1500-luvulta Hampurista. Siellä oli mieslääkäri, joka olisi halunnut tehdä kätilön hommia. Sitä pidettiin niin kerettiläisenä ajatuksena aikalaislähteiden mukaan, että tämä kyseinen tohtori Wertt lopulta naamioitui naiseksi kätilön oppia saadakseen, mikä on ainoa tiedossani oleva tällainen tapaus. Wertt jäi kiinni, ja hänet poltettiin lopulta roviolla.”
”Moni nainen on kyllä mieheksi naamioituneena lääketiedettä opiskellut tai harjoittanut, koska se on aikoinaan näyttäytynyt heille ainoana vaihtoehtona. Esimerkki tästä on Agnodike-niminen naislääkäri antiikin Kreikasta. Hän naamioitui mieheksi lääkärinä toimimista varten. Mikään valelääkäri ei Agnodike siinä mielessä ollut, että hän oli kyllä saanut alan osaajalta mestari-kisällioppia. Agnodikesta tuli hyvin arvostettu ja jopa niin suosittu, että mieslääkärit tulivat kovin kateellisiksi. Lopulta he rupesivat syyttelemään, että Agnodike viettelee naispotilaitaan, ja hän joutui oikeuteen. Jotta syytökset olisi kumottu, paljasti hän olevansa nainen. Riskinä paljastuksessa oli, että hän joutuisi laittomasta lääkärintoimen harjoittamisesta kuolemantuomituksi. Kauhean suuri joukko Agnodiken tyytyväisiä potilaita ilmestyi kuitenkin häntä puolustamaan ja lopputulema oli, että lakia muutettiin niin, että naisetkin saivat toimia lääkärinä.”
”Osa tutkijoista on kyseenalaistanut, elikö tällainen henkilö todella, mutta hänen tarinansa on kirjattu ylös jo antiikin aikana. Vaikka tarina olisi fiktiivinen, on se hyvin merkittävä, koska se kuvaa osuvasti, mitä naislääkäreistä tuolloin ajateltiin”, Ahlmén-Laiho täydentää.
”Etenkin nuorten naislääkäreiden olisi minusta kiva tietää, ettei naisten lääketieteen harjoittaminen ole mikään uusi juttu.”
“Jopa tuhansia vuosia ennen ajanlaskun alkua on naisia tässä ammatissa toiminut, mukaan lukien hovikirurgina, ja niin antiikin ajalta kuin keskiajaltakin löytyy monia merkittäviä naislääketieteilijöitä. On enemmän historiantutkijoiden painotuksiin liittyvä asia kuin todellista naislääketieteilijöiden puutetta, ettei heitä juuri mainita alan oppihistoriassa ennen 1800-lukua. Varhaismodernilla ajalla tilanne kyllä huononi, kun muun muassa lisääntyvä ammatinharjoittamisen lainopillinen säätely johti naisten sulkemiseen joksikin aikaa melko tehokkaasti akateemisen lääketieteen ulkopuolelle.”
Miksi lääketieteen historian opiskelu on tärkeää lääkäreille?
Mitä kaikkea jokaisen nuoren lääkärin olisi hyvä ymmärtää lääketieteen historiasta? ”Ydinasiat liittyvät siihen, ettei lääketiede elä omana saarekkeenaan muusta yhteiskunnasta. Sellaiset ideologiat, jotka ovat vaikuttaneet muuhun yhteiskuntaan, kuten uskonnot ja aatesuuntaukset, ovat vaikuttaneet myös lääketieteen harjoittamiseen ja alan sisäisen eettiseen keskusteluun,” Ahlmén-Laiho vastaa.
”On hyvä historiasta huomata, ettei lääkärikunta ole ollut historian eri vaiheissa asenteiltaan välttämättä muuta yhteiskuntaa progressiivisempaa porukkaa.”
“Se on aika vaarallinen oletus, että kaikki, mitä lääkärikunta tekee, on lähtökohtaisesti eettisesti harkittua, koska lääkärit ovat eettisiä. Se on kehäpäätelmä, jonka historian tarkastelu hyvin nopeasti osoittaa vääräksi,” Ahlmén-Laiho huomauttaa, “lääketieteen oppihistoria on usein korostanut vain menestystarinoita ja mullistavia keksintöjä, vaikka opettavaisia tarinoita löytyy erityisesti etiikan nurjalta puolelta.”
Historia on paljon muutakin kuin vain mielenkiintoisia tarinoita. Ahlmén-Laiho nostaa esille, että historian opetus auttaa ymmärtämään isoja kokonaisuuksia ja hahmottamaan, miten terveyden ja sairauden määrittely ja potilaan ja lääkärin roolit ovat alati muutoksessa.
”Sairauksien biolääketieteellinen tulkinta on suhteellisen tuore ilmiö.”
Vielä 1700-luvulla magiaa, uskontoa ja tiedettä oli paikoin hyvin vaikea rajata erikseen.”
Historia myös taustoittaa nykyisiä eettisiä keskusteluja. “Esimerkiksi kirkkohistoria antaa yllättävän paljon avaimia siihen, mistä monet nykyisinkin elävät ajatusmallit liittyen esimerkiksi ehkäisyyn ja naisen seksuaalisuuteen alunperin tulevat.”
Lähteiden vertailu ja lähdekritiikki ovat tärkeässä osassa historian opiskelussa. Ahlmén-Laiho kertoo, että hän antaa mielellään opiskelijoille vertailtavaksi erilaisia tekstejä samasta aiheesta ja pyytää heitä erittelemään, mikä niissä on erona ja mistä se mahtaa johtua sekä tarkastelemaan, miten tekstien syntyajasta muuten tiedetyt asiat näkyvät myös aikakauden lääketieteellisessä ajattelussa.
”Tykkään hiukan opetuksessa avata, mitä historiallinen ajattelu on ja millä tavalla historiallisia lähteitä on eri aikoina tulkittu. Historia ei ole yhtä kuin menneisyys”, hän kertoo.
“Ei ole niin yksioikoista, että se mitä jossain lähteessä lukee, on sen ajan totuus.”
”Tykkään esittää kysymyksiä enkä niinkään valmiita vastauksia. Esimerkiksi, kun kevään teemakurssilla puhumme 1940-luvun kansallissosialistisen Saksan lääketieteestä, niin niihin perimmäisiin kysymyksiin, miksi jotain niin järkyttävää on voinut tapahtua, ei ole varmaankaan kenelläkään vastausta. Tiettyjä taustatekijöitä voi toki hakea esimerkiksi siihen, miksi niin moni lääkäri oli aktiivinen kansallissosialismin edistäjä ja miten eugeniikka syntyi ja levisi monissa länsimaissa laajasti kannatetuksi ja sovelletuksi aatteeksi.”
Historiallisten lääkärien ja muiden tieteilijöiden ajatusvääristymien tarkastelu on Ahlmén-Laihon mukaan tervettä, jotta voidaan pohtia, miten on rationalisoitu väärä toiminta. ”Nykyäänkin tutkimusväärinkäytöksiä tulee esille ja aina siihen järkeily kyseisellä taholla on, miksi ihminen on päättänyt niin toimia. Historiasta voimme saada malleja sille, miten eettisesti kestämätöntä toimintaa on eri aikoina perusteltu.”
Historian opiskelu auttaa laajentamaan maailmankuvaa
Historian opiskelun kautta voi laajentaa omaa maailmankuvaansa. Ahlmén-Laiho tekee tätä opiskelemalla itse yleistä historiaa tavoitteenaan vähintään humanististen tieteiden kandin tutkinto. Hän nostaa esille, että historiallisia lähteitä tulkittaessa on hyvä miettiä, tulkitaanko oman ajan lähtökohdista vai ymmärretäänkö oikeasti, millaista sellaisena aikana oli.
”Siinä oppii toisen asemaan asettumista ja toisen maailmankuvan ymmärtämistä, mikä on lääkärille ensiarvoisen tärkeää potilastyössäkin. On jopa sellainen termi kuin historiallinen empatia”, Ahlmén-Laiho kertoo.
”Näen, että historian opetus on, paitsi kivaa ja mielenkiintoista, myös hyvä työkalu moneen asiaan, joita tarvitaan lääkärin työssä. Kun on aina painetta saada sitä ja tätä mahtumaan lisensiaatin tutkintoon, eikä sinne kaikkea mahdu, väkisin se keskittyy konkreettisiin asioihin, joita pitää osata kliinisessä potilastyössä. Tärkeää on minusta kuitenkin opintojen aikana pysähtyä miettimään, mikä tämä meidän ammattimme on, miksi tätä tehdään, miten se on muotoutunut tällaiseksi ja mihin se on menossa.”
”Kyllähän aina juhlapuheissa tykätään kaivaa ne Hippokrateet esille, mutta historialla on paljon enemmän annettavaa kuin olla pelkkä juhlapuheiden käyttövoima.”
“Hyvästä syystä sitä peruskoulussa ja lukiossakin opetetaan niin monena vuonna jokaiselle lapselle. Opetussuunnitelmissa kun on sille asetettu muitakin tarkoituksia kuin vaan, että tiedettäisiin minä vuonna talvisota käytiin, ja lääketieteellisen historian opetuksella näkisin myös samantyyppisiä, lääkäriksi kasvattavia tarkoituksia.”
Historian kaikuja nykypäivänä
Onko COVID-19-pandemiassa yhtymäkohtia historiallisiin kulkutautiepidemioihin? ”Jos vertaa koronarokotesalaliittoteoreetikkoja ensimmäisiin rokotevastustajiin isorokkorokotusten aikana, niin monet käytetyt argumentit eivät ole muuttuneet miksikään. Ihan samaa settiä siellä on. Se on ehkä vähän masentavaa”, Ahlmén-Laiho vastaa. ”Moni nykyinen rokote-epäröijä ei ole onneksi tutkimusten mukaan varsinaisesti tiedevastainen, ja heihin pystynee terveydenhuoltohenkilökunta rationaalisella keskustelulla vaikuttamaan.”
”Toinen asia, minkä osalta mielestäni tässä Covidissa historia toistaa itseään, on, että se on iskenyt tiettyihin vähemmistöryhmiin paljon pahemmin kuin moniin muihin, ja miten globaali epätasa-arvo siinä näkyy. Trump halusi sitkeästi kutsua tätä kiinavirukseksi, mikä vertautuu siihen, miten Espanjantaudin nimi syntyi siitä, että Espanja kertoi kansainväliselle medialle muita maita avoimemmin taudin saapumisesta maahan. Pandemia ei siis alkanut suinkaan Espanjasta.”
”Kulkutaudit ovat aina tarjonneet maaperää syrjinnälle; San Franciscossa ja Havaijilla kiinalaista maahanmuuttajaväestöä kohdeltiin hyvin julmasti 1900-luvun alussa ruttoepidemian puhjetessa, ja Covid-19 on erityisesti heikentänyt Euroopan romaniväestön elinoloja. HIV-pandemia on erinomainen esimerkki taudista, jonka potilaita syrji aluksi aktiivisesti myös terveydenhuoltohenkilökunta, kun ei tiedetty taudin levinneen heteroseksuaalien keskuudessa jo monia vuosikymmeniä ennen sen näkyvämpää ilmenemistä Yhdysvaltoissa,” Ahlmén-Laiho täydentää.
“Kolmantena yhtäläisyytenä voisi mainita, että pandemioihin on aiemminkin liittynyt sitä, että on vastustettu, kun valtiovalta ja tieteen edustajat tulevat kansan näkökulmasta ylhäältä päin yksipuolisesti sanelemaan, että näin pitää toimia. Suomessa jo monia vuosikymmeniä sitten kritisoitiin työväenliikkeen lehdissä lääkärien harjoittamaa terveysvalistusta siitä, että sen sävy koettiin holhoavaksi ja sanelevaksi,” huomauttaa Ahlmén-Laiho.
Lääkärit yhteistyössä median kanssa
Mitä vinkkejä Ahlmén-Laiholla on antaa nuorille lääkäreille asiantuntijana esiintymiseen mediassa? Mitkä ovat pahimmat sudenkuopat esimerkiksi toimittajien kanssa vuorovaikutuksessa ja miten ne vältetään?
”Minun mielestäni siinä, että tekee yhteistyötä ammattijournalistin kanssa, on paljon etuja eikä vain potentiaalisia uhkia”, Ahlmén-Laiho vastaa.
”Lääkärit ovat lääketieteen ammattilaisia ja journalistit ovat sanankäytön ammattilaisia.”
“Journalisteilla on paljon annettavaa siinä, miten viesti paketoidaan niin, että se kiinnostaa suurta yleisöä ja menee perille.”
“Kyllähän me lääkärit vähän munkkilatinaa puhumme. Me emme oikein haluaisi luopua siitä eksaktista lääketieteen kielestä edes silloin, kun viestin yleistajuistaminen sitä vaatii. Journalismi kaipaa vähän selkeämmin sanottua, mutta viesti ei saa olla liian mutkat suoriksi vedetty tietenkään. Uskon, että asiantuntijan ja journalistin on mahdollista löytää tässä yleensä hyvä kompromissi.”
Ykkösvinkkinä, jolla välttää suurimman osan ongelmista, nostaa Ahlmén-Laiho esille Journalistin ohjeisiin sekä Lääkäriliiton ja Journalistiliiton yhteiseen viestintäsuositukseen perehtymisen. Näiden tuntemuksen merkityksen ongelmien ennaltaehkäisyssä hän osoitti yhdessä väitöskirjansa osatyössä. ”Jos lääkärit tuntisivat Journalistin ohjeet, jotka Suomessa säätelevät ammattitoimittajien työtä, silloin lääkäreillä olisi paitsi realistiset odotukset yhteistyöprosessista, ja myös tietäisivät, mitä oikeuksia on esimerkiksi oman lausunnon tarkistamisesta ja oman näkökulman esille saamisessa, jos joutuu kohun keskelle.”
“Jos Journalistin ohjeet on kertaalleen lukaissut läpi, on aika hyvä oikeusturva median kanssa.”
Ahlmén-Laiho kertoo, että luennoidessaan mediasta hän haluaa käyttää aikaa ammattijournalismin ja vapaan median tärkeyden perustelemiseen. Hän toisaalta arvioi, että riippumattoman journalismin arvostus on noussut Ukrainan kriisin myötä, kun on nähty, kuinka vapaa media kuristetaan hengiltä Venäjällä. ”Parempi on, että saa keskustella asioista julkisesti ja raportoida asioita, joista valtiovalta ei tykkää, vaikka joskus tuleekin ylilyöntejä ja jälkeenpäin pitää korjata uutisointia.”
”Journalistin ohjeet kannattaa lukea jo ennen kuin se lööppiskandaali iskee varsinkin, jos toimii johtavassa asemassa ja on täten liittojen yhteisen viestintäsuosituksenkin nojalla velvoitettu viestimään aktiivisesti. Kun tuntee median pelisäännöt, voi vaikuttaa julkisuusprosessin etenemiseen sen sijasta, että vain tempautuisi uutisvirran vietäväksi”, hän täydentää.
”Kaiken kaikkiaan tutkimusten mukaan lääkärien kokemukset yhteistyöstä journalistien kanssa ovat Suomessa hyviä.”
“Päivittäisuutisoinnin skandaali- ja lööppijutut ovat ne, mistä negatiivisia juttuja tulee, mutta ison osan hitaammasta terveysjournalismista meillä tekevät alamme asioista kiinnostuneet ja niihin perehtyneet, erikoistuneet terveysjournalistit. He ovat riippuvaisia asiantuntijayhteistyöstä, ja tutkimustenkin mukaan näkevät työnsä viitekehykseksi nimenomaan lääketieteen. Siksi terveysjournalistiksi itsensä esittelevän toimittajan kanssa ei yhteistyötä tarvitse minusta hirveästi pelätä.”
Lopputerveisinä nuorille lääkäreille Ahlmén-Laiho rohkaisee avoimeen uteliaisuuteen ja rohkeuteen poistua oman alan akateemiselta mukavuusalueelta. ”Ei kannata koskaan väheksyä mitään omaa juttua siksi, ettei se vaikuta kovalta biolääketieteeltä. Ikinä ei tiedä, mihin voi päätyä sitä kautta, kun löytää omannäköisiä, motivoivia polkuja.”
- 37-vuotias
- Anestesiologian ja tehohoidon kliininen opettaja ja lääketieteen historian opettaja Turun yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa
- LT, anestesiologian ja tehohoidon erikoislääkäri, Lääkärikouluttajan erityispätevyys
- Yleisen historian opiskelija
- Harrastukset puutarhan- ja mehiläisten hoito ja viulunsoitto
TEKSTI: Anssi Mykkänen ja Minna Lehtisalo
KUVAT: Onni Jaskari
