Siirry suoraan sisältöön
Etusivu > Lääkärien jaksaminen koetuksella
Etusivu > Lääkärien jaksaminen koetuksella

Lääkärien jaksaminen koetuksella

Istuin vuoden alussa “Lääkärintyössä jaksaminen, lääkärin oma työhyvinvointi”-luennolla. Olin vain viikkoa ennen pyytänyt esimieheltäni lupaa päästä Helsinkiin Lääkäri 2017 -tapahtumaan yhdeksi päiväksi. Keskellä stressaavaa tammikuuta tämä osoittautui oivaksi henkireiäksi ja sain rohkaisua ja inspiraatiota luennoista sekä kollegojen tapaamisesta. Rupesin pohtimaan lääkäreiden hyvinvointia.

Luennon lääkärin omasta jaksamisesta piti Turun Diacorin työterveyslääkäri ja psykoterapeutiksi kouluttautunut Kristiina Toivola. “Lääkäreiden hyvinvointia edistää samat asiat kuin ihmisten yleensä”, lausahti Toivola aivan luennon alussa ja ihmetteli miksi lääkärit eivät kohtele itseään eikä toisia lääkäreitä useimmiten ihmisinä, vaan lääkäreinä. Luennollaan Toivola pohti mitä on olla lääkäri, lääkärin tunnollisuutta ja täydellisyyteen pyrkimistä sekä ympäristön tekijöitä (resurssit, potilaiden ja esimiesten mielipiteet) ja näiden tekijöiden aiheuttamaa henkistä kuormaa. Hän oli myös pannut huomiolle, että tästä ei lääkärikoulussa juurikaan puhuta, opetetaan vain ahkerasti tekemään työtä.

Ensimmäinen työpaikkani oli neloskurssin jälkeen kesäkandina sisätaudeilla keskussairaalassa. Minulla oli luonnollisesti päivystysvelvollisuus ja pääsinkin keltanokkana tekemään reilun vuorokauden yhtämittaisia työvuoroja ja kokemaan hektisen sisätautipäivystyksen. Nykyistä nuorempana ja innokkaassa tietämättömyydessä liuotin infarkteja, käänsin sähköllä rytmihäiriöitä, hoidin keuhkosairaita ja totesin jonkun exituksenkin. Sinä kesänä muistan väsymystä ja riittämättömyyttä itkeneeni ainakin kerran päivystyksen vessassa. Muistan myös lohduttaneeni itkeviä, täysin uuvuksissa olevia nuoria kollegoja.

Lisensiaatiksi valmistuttuani ensimmäinen työpaikkani oli kotikaupunkini terveyskeskuksessa. Seniorituki oli ylilääkärin puolelta olematonta, mutta muilta lääkäreiltä sain kyllä tukea. En muista kertaakaan itkeneeni siellä, yhden vakavan virheen muistan tehneeni ja se on jäänyt ikuisesti mieleen. Terveyskeskusjakson jälkeen pidin puolen vuoden tauon lääkärin leipätyöstä ja opiskelin humanistisia tieteitä. Päivystin keikkalääkärinä pari kertaa kuussa. Kerran töihin ajaessani lumimyräkässä ajauduin ulos tieltä, mutta penkkaan en joutunut vaan sain ohjattua auton takaisin ajokaistalle. Päivystyksessä sitten hoidin kolmea auto-onnettomuudessa ollutta potilasta.

Miellyttävin perusterveydenhuollon työpaikkani oli valmistumista seuraavana kesänä. Lähdin kollegaystäväni kanssa Pohjois-Suomeen kesäksi ja sain kokea miten oikea mies oikealla paikalla, nimittäin ylilääkärin virassa, pystyi tekemään kokonaisesta terveysasemasta erittäin toimivan. Aamut alkoivat tunnin aamukahveilla, joiden aikana oli mahdollisuus konsultoida, välillä meillä oli myös kokouksia kahvien aikana. Kerran muistan ylilääkärin hakeneen minut huoneestani kesken potilasvastaanoton, pyytäen potilaalta anteeksi keskeytystä ja sanoen että “nuoren kollegan täytyy nyt tulla juomaan kahvia”. Ylilääkäri ehdotti jopa että maksaisi varaamamme melontareissun kunnan Tyky-rahoilla, koska tämä oli hänen mielestään työhyvinvointia edistävää toimintaa! Muistan ajatelleeni, että jos terveyskeskuslääkärin työ on tämänlaista niin tätähän minä haluan!

Seuraavaksi siirryin yliopistosairaalaan. Vastaan tulivat jälleen perinteiset 26 tunnin pituiset päivystysvuorot. Kilpailu lääkäreiden kesken oli todella kova ja ilmapiiri sen mukainen. Kliiniseen työhön sain hyvää senioritukea, mutta työhyvinvoinnista ja työssä jaksamisesta ei puhuttu, vaikka työ päivystyksineen ja potilasmateriaaliltaan oli henkisesti kuormittavaa. Huomio kohdennettiin mieluummin tutkimustyöhön ja akateemisiin meriitteihin.  

Tällä hetkellä olen pienemmällä paikkakunnalla sairaalassa töissä. Täällä työhyvinvointiini panostetaan oikein toden teolla. Päivätöiden päälle kertyvät reilun vuorokauden päivystysrupeamat. Päivystyksiä on 4-6 kuukaudessa ja viikossa kertyy työtunteja keskimäärin 50-70. Mutta täällä työn kuormittavuus tiedostetaan. Ylilääkärini patisti minut heti taloon tultuani työterveystarkastukseen ja tämän seurauksena pulssiani ja palautumiskapasiteettiani on seurattu arkityön ja päivystystyön aikana, olen käynyt työpsykologilla sekä työfysioterapeutin luona ja työssä jaksamistani seurataan. Olen itsekin oppinut seuraamaan ja huomioimaan työhyvinvointiani. Tässäkin työssä olen itkenyt, sekä työasioita että työn ulkopuolisia asioita, useasti väsymystä ja joskus potilaan kanssa yhdessä surullista tilannetta tai sairautta. Mutta näihin omaan jaksamiseen liittyviä ongelmia on kohdattu ja etsitty ratkaisua. Riittämättömyyden tunteita en ole kokenut kiitos oikeanlaisen seniorituen.

Kun ensimmäisen kerran koin unelman lääkäriksi opiskelemisesta en koskaan kuvitellut lääkärinä olemista tällaiseksi. Kuvani lääkäristä oli kuuden vuoden opiskelun jälkeen täysioppinut asiantuntija, jonka työnkuva olisi pelkästään potilaiden auttaminen ja parantaminen. En kuvitellut joskus itkeväni kovaäänisesti potilaan ja omaisen edessä omaa riittämättömyyttäni ja aikataulujen räjähtämistä käsiin, niin että omainen joutuisi minua lohduttamaan. Opiskellessani en tiennyt, että lääkärinä oleminen olisi lopulta kaikkea muutakin kuin biomedisiinan harjoittamista. Opiskelinhan minä melkein yksinomaan medisiinaa – en tietojärjestelmiä, en ohjelmointia, en psykologiaa, en sosiaalityötä.  En osannut odottaa, että vain muutama vuosi valmistumisesta joutuisin jo miettimään omaa työssä jaksamistani ja panostamaan työhyvinvointiini. Tähän en ollut saanut eväitä lääkärikoulusta. 

Ei olekaan vaikea yhtyä Kristiina Toivolan ehdotukseen siitä, että lääkärikoulutukseen sisällytettäisiin kurssi työhyvinvoinnista ja lääkärin työssä jaksamisesta. On mahdollista että tätä oppia ei opiskellessa vielä osaa tai pysty ottamaan vastaan, mutta ehkä oppi muistuisi mieleen, kun istuisi ties kuinka monetta kertaa siinä tuolissaan tai vessassa hokiessaan, että “mä lopetan, mä en enää jaksa tätä”.

 

Hanna Järveläinen

Erikoistuva lääkäri