YLEn alkuvuoden aluevaalikoneessa ensimmäinen väittämä kuului: “Vastuu terveydestä ja hyvinvoinnista on viime kädessä ihmisellä itsellään.”
Kuka muukaan voi olla vastuussa terveydestäsi kuin sinä? On vaarallinen ajatus ulkoistaa vastuu elämästään jollekin muulle. Mielestäni aikuisella ihmisellä on lopulta vastuu omasta terveydestään ja elintavoistaan samalla, kun yhteiskunta tukee oikeissa valinnoissa.
Lääkäreillä tuntuu kuitenkin olevan erikoinen sanaton ja usein alitajuinen sopimus potilaiden kanssa. Potilailla on usein liian ruusuinen kuva lääkäreiden ja lääketieteen hoitomahdollisuuksista. Lääkärit taas ovat tuskallisen tietoisia omien kykyjensä rajoista, mutta eivät toisaalta aina mieluusti ole täysin rehellisiä rajoituksistaan. Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että annettujen hoitojen teho voi vähentyä plasebovaikutuksen pienentyessä. Mukana voi kuitenkin myös olla pelko, että sankariparantaja-statuksesta luopuminen tarkoittaisi lääkäreiden arvostuksen ja vallan vähenemistä. Potilaillekin on usein helpompaa ajatella, että lääkäri tietää kaiken mitä tarvitsee tietää. Hän parantaa minut ja ratkaisee sosiaalisetkin ongelmani. Ja epäpyhä sanaton sopimus saa jatkua.
Valtaosa terveydenhuollosta liittyy nykyään kroonisiin sairauksiin, jotka eivät valitettavasti ratkea lääkärin vastaanotolla.
Pitäisikö lääkärikunnan kuitenkin muuttaa suhtautumistaan? Valtaosa terveydenhuollosta liittyy nykyään kroonisiin sairauksiin, jotka eivät valitettavasti ratkea lääkärin vastaanotolla, jossa potilas viettää parhaimmillaankin muutaman tunnin vuodessa. Diabeteksen, keuhkoahtaumataudin tai nivelrikon hoitotuloksiin vaikuttavat ennen kaikkea potilaan omahoito, kuten ruokavalio ja tupakoinnin lopettaminen. Vaikka se voi kuulostaa itsestään selvältä, niin nykyään moni hoitosuositus puoltaa potilaan omaa kuntoutusta ja vastuuttamista hoidosta. Toisaalta se tarkoittaa vastuun ja vallan siirtymistä potilaan suuntaan, joka voi tuntua pelottavalta sekä lääkäreistä että potilaista.
Esimerkiksi epäspesifisen polvikivun parasta hoitoa eivät enää ole jatkuvat polvipistokset tai kirurgiset ”amerikantemput”, vaan oma kuntoutus ja fysioterapia – jota potilas siis tekee pääasiassa itsenäisesti -, kipulääkitys tarpeen mukaan ja pääasiassa liikunnan ja elämän jatkaminen.
Sosiaalisia tekijöitä ei voida sivuuttaa. Yksinäisyyden hoitoon ja toimeentulon ongelmiin ei auta masennuslääke, vaan tarvitaan moniammatillisuutta, tiimityöskentelyä ja sosiaalipuolen osaamista, joka toivottavasti helpottuu SOTE-uudistuksen myötä.
Medikalisaation levitessä uusille elämän osa-alueille olisi hyödyllistä sekä lääkäreille että potilaille, että valta siirtyisi poispäin kaikkitietävältä lääkäriltä. Jaan saman ajatuksen BMJ:n johtoryhmään pitkään kuuluneen professori Christian Köckin kanssa, jonka mielestä lääkäreitä tulisi kouluttaa muutoksen johtamisessa ja motivoivassa haastattelussa. Sillä tavoin voisimme auttaa ihmisiä sopeutumaan sairauksiin, kipuun ja kuolemaankin, jotka kuitenkin kuuluvat ihmisyyteen.
Potilaatkin ovat hiljalleen heräämässä ymmärrykseen lääkäreiden ja lääketieteen rajoituksista. Vaikka se voi tuntua epämiellyttävältä nyt, niin potilaiden voimaannuttaminen voi johtaa parempiin hoitotuloksiin sekä rehellisempiin ja tasapuolisempiin hoitosuhteisiin. Se on askel, joka vie lääketiedettä eteenpäin.
Konsta Nylander
NLY:n terveyspoliittisen valiokunnan jäsen
Varsinais-Suomen aluevaltuutettu sekä terveyskeskuksen vastaava lääkäri
