Valmistujaisjuhlani maljapuhetta pohtiessani päädyin miettimään kirurgian erikoisalalle soveltumista. Seniorit antavat puheissaan varsin vähän painoarvoa sille, miten nopeasti uusi tulokas oppii esimerkiksi tietyn leikkauksen. Sen sijaan erikoistuva kuulee työssään jatkuvasti, miten erikoislääkärikunta arvostaa juniorissa oikeata asennetta. Alalle soveltuvat ne, joilla asenne on kohdallaan.

Mitä tämä paljon tarkoittava mutta vaikeasti määriteltävä vaade sitten pitää sisällään? Asiaa ei käytäväkeskusteluissa liiemmin avata. Pohdiskeltuani oivalsin oikean asenteen kiteytyvän parhaiten sanaan nöyryys. Nuoren kirurgin on oltava nöyrä tekemään lujasti töitä. Hänen tulee olla nöyrä tunnistamaan virheensä ja oppimaan niistä. Nuori erikoistuva oppii nopeasti arvostamaan kokeneen seniorin leveitä harteita, ja kirurgin tuleekin olla nöyrä myös kokemuksen edessä.

Erikoislääkärikoulutuksen uudistamistyö etenee, ja se on työllistänyt kuluvana vuonna myös koulutusvaliokuntaa. Tulevaisuudessa erikoislääkärikoulutuksessa tullaan soveltamaan tarveharkintaan perustuvia erikoisalakohtaisia valintakiintiöitä. Valintamenettelystä keskustellaan parhaillaan. Yliopiston ja palvelujärjestelmän olisi suotavaa tehdä valinnat yhteistyössä, onhan palvelujärjestelmällä erikoislääkärikoulutuksessa keskeinen rooli. Valintakoetta pidetään sekä kalliina että työläänä järjestää, eikä se ole saanut juurikaan kannatusta. Vahvoilla ovat mallit, joissa erilaisin painotuksin yhdistyvät haastattelumenestys, tutkimusmeriitit ja työkokemus toivotulta erikoisalalta.

Kuinka tällaiseen malliin sitten sovitetaan tuo oikean asenteen mittaaminen, joka niin kirurgialla kuin muillakin erikoisaloilla (kenties eri sisällöin) on soveltuvuusvaatimuksista se tärkein? Kuuden vuoden asennekasvatus voi tuntua rankalta, jos asenne on heti kättelyssä väärä. Haastattelu antaa käsityksen hakijan motivaatiosta ja soveltuvuudesta tiettyyn rajaan saakka, ja sen tukena voidaan käyttää myös erilaisia strukturoituja malleja. Mielestäni soveltuvuutta on kuitenkin vaikea ellei mahdoton todentaa ilman koeaikaa. Palvelujärjestelmän arvio soveltuvuudesta välittyisi parhaiten sovitun mittaisen koeajan jälkeen annettavan arvioinnin pohjalta. Avoin arviointi ja palaute tukisivat myös hakijan kehitystä – ymmärrys omista vahvuuksista ja heikkouksista lisääntyisi ja auttaisi parhaimmillaan oman alan löytymisessä.

Kirurgia on erikoisalana osin syystäkin hierarkkinen. Kokemus ja erityisesti omat virheet opettavat, eikä kenellekään jaeta tässä suhteessa pikavoittoja. Hierarkkisuuden kääntöpuolena kirurgiaan erikoistuva saattaa kuitenkin ajoittain kohdata myös simputusta. Välillä tuntuu, että sitä oikeata asennetta testataan ihan tosissaan. Kirurgiksi kouluttautuvan arkeen kuuluu vielä tänäkin päivänä yllättävän paljon motivaation välillä itsetarkoitukselliselta tuntuvaa testaamista, kategorisia ja ajoittain jopa epärationaalisia toimintaohjeita sekä ”koska näin on aina tehty” -tyyppisiä selityksiä. Liekö sitten kyse omasta asenneongelmastani vai mistä, mutta erityisen suurella mielenkiinnolla odotan, tuoko erikoislääkäriksi valmistuminen mukanaan uudenlaista tilaa hengittää ja toteuttaa itseään.

Taina Nykänen, LL

NLY:n koulutusvaliokunnan jäsen

Vatsaelinkirurgiaan erikoistuva lääkäri, jonka tutkintotodistushakemus lepää tätä kolumnia kirjoittaessa kolmatta kuukautta Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan opiskelijapalveluiden osastolla