Viime aikoina on uutisissa käyty kiivasta keskustelua lääkärien oikeuksista, velvollisuuksista ja ylipäätään asemasta yhteiskunnassa suhteessa muihin ammattiryhmiin. Tulenaran aiheen nostaminen on odotetusti herättänyt reaktioita puolin ja toisin. Opiskelijaa keskustelut eivät suoranaisesti ole koskeneet, mutta ne pistävät kylläkin miettimään, millaiset odotukset ovat vastassa, kun valkotakin pukee tulevaisuudessa päälleen. Lehdistöllä on omat insentiivinsä julkaista myyntiä edistäviä juttuja milloin mistäkin ammattiryhmästä. Kärjistävä uutisointi itsessään jo myy lehtiä, ja mitä kärjistävämpi uutinen, sitä kärkevämpää keskustelua ja kirjoittelua. On vaikea tietää, miten vastakkainasettelua tihkuvaan, stereotyyppejä ruokkivaan keskusteluun suhtautuisi sen liipatessa näin läheltä. Missä kohtaa pitää jäävätä itsensä kokonaan keskustelusta, erityisesti kun ei ole vielä edes valmis lääkäri?

Päällimmäiseksi tunteeksi nousee turhautuneisuus siitä, kun heterogeenisesta lääkärijoukosta puhutaan ylimalkaisesti. On vaikea nähdä kanssaopiskelijoissa niitä ominaisuuksia, joihin kohujutut eniten nojaavat. Että näiden ahkerien, omistautuneiden, fiksujen nuorten kanssa pitäisi yhtäkkiä olla varuillaan heidän rikollisten taipumustensa vuoksi?

Lääkärin ammatti ei kuitenkaan ole ihan tavanomainen. Jo työn vastuullisuus, työllisyystilanne, töiden varmuus, ja keskiansiot erottavat ammattiryhmän monesta muusta. Valkotakki kertoo, että sen kantaja on yhteisillä rahoilla pitkään ja kalliisti koulutettu. Potilaan kanssa toimiessaan lääkäri käyttää todella isoa valtaa potilaan arvokkaimmassa asiassa: hänen terveydessään. Tässä valossa on vaikea perustella sellaista kantaa, että lääkäreiden asioiden tulisi pysyä nimenomaan lääkäreiden asioina. On hyvä tiedostaa, millaiset tahot pyrkivät ja pystyvät osaltaan vaikuttamaan lääkäreihin ja heidän toimintatapoihinsa. Jos ja kun yhteiskunta luo tämän suhteen paineita, näkisin niiden lukeutuvan valkotakin etuuksien hinnaksi.

Lääkärikoulutettavan tulisi osata vastata näihin paineisiin. Helpointa olisi leimata epämiellyttävyydet lehdistön tai potilaskunnan ymmärtämättömyydeksi; sellaisen näkökannan kanssa jäisi tuskin yksin. Kollegiaalisuuden varjopuoli on ehkä se, että meidän ammattiryhmän siilo on suuri, se on lähellä, ja sillä on korkeat seinät. Missä määrin valkotakki tuo mukanaan velvoitteen tulla vastapuolta hiukan enemmän vastaan kritiikin sattuessa kohdalle? Hankala käytös tai epämukava kritiikki ovat asioita, joihin tulevan lääkärin pitää vähintään tottua ja joiden varalle tulee kehitellä muitakin työkaluja kuin lähimmän pensaan etsiminen.

Tuntuu siltä, että jatkossa pelkän valkotakin herättämällä auktoriteetilla ja luotettavuudella pärjää potilastyössä yhä harvemmin. Ei riitä, että tästä syytetään lehdistöä ja klikkiotsikoita. Kun halutaan säilyttää lääkärien edellytykset tehdä laadukasta hoitotyötä, on huolehdittavalla omalla ammattitaidolla ja toiminnalla siitä, että luottamus syntyy ja säilyy. Potilas tuo vastaanottohuoneeseen oireidensa lisäksi omat ennakkokäsityksensä, huolensa ja pelkonsa. Lääkärin pitää osata vastata kritiikkiin, herkkänä sille, että kritiikin takana voi olla aito huoli ja pelko. Tämä herkkyys voisi olla avain luottamuksen säilyttämiseen.

Taidanpa tässä kohtaa tehdä tuon edellä mainitun itseni jääväämisen. Ensi lukuvuonna vuosikurssimme siirtyy koulutuksen kliiniseen vaiheeseen. Silloin tämä pohdintani varmasti jatkuu hoitotyökokemusten karttuessa. Onnekseni tässä on vielä useampi opiskeluvuosi aikaa kehitellä niitä työkaluja.

Kirjoittaja on 27-vuotias, myöhään oikealle urapolulle osunut toisen vuoden lääketieteen opiskelija Oulun yliopistolla.

Atte Paukkeri
Lääketieteen ylioppilas
Suomen medisiinariliiton hallituksen jäsen