Ihmisillä tuntuu olevan kovin erilaiset käsitykset siitä, mitä päivystyksessä pystytään ja on tarkoitus tehdä – erityisesti perusterveydenhuollon päivystyksessä. Teen tällä hetkellä päivä- (ja ilta-, ja yö-) töikseni terveyskeskuspäivystystä. Usein potilaiden tulosyyt ovat ”todellisia”- infektioita, murtumia, haavoja ja infarkteja, mutta taustalta löytyy erittäin usein myös muita tekijöitä, joiden vuoksi päivystykseen on tultu.

Kerran jos toisenkin päivystyksen potilasta haastatellessa selviää, että potilaan oire on ollut pikkuhiljaa paheneva – viikkoja, kuukausiakin – kunnes vihdoin, juuri kyseisenä päivänä, mitta on tullut täyteen, ja potilas on hakeutunut tai hänet on toimitettu päivystykseen. Päivystäjän näkökulmasta tilanne on turhauttava: jos oire on alkanut pikkuhiljaa  hiipimällä, sille ei välttämättä päivystyksessä ole paljonkaan tehtävissä tai ainakaan lopullista apua luvassa. Usein pitkällisen vaivan selvittely ja hoidon koordinointi vaatii kontrolleja ja systemaattisuutta,  ja kun yksi diagnostinen tie on katsottu, pitää pohtia muita vaihtoehtoja.

Triagen epäonnistuessa pahimmillaan näitä kiireettömiä diagnostisia vaihtoehtoja joudutaan pohtimaan päivystyksessä ajanvarausvastaanoton tapaan. Kun päivystystutkimusten perusteella oireiden taustalla ei ole mitään kiireellistä hoitoa vaativaa, potilas kotiutetaan, mutta valitettavan harvoin jatkoselvittelyt asian suhteen siirtyvät saumattomasti avoterveydenhuoltoon. Pian sama potilas on päivystyksessä uudelleen samoine oireineen, vaikka mitään lisätutkittavaa päivystyksellisesti ei ole. Lääkärin ainoa vaihtoehto saattaa olla antaa laastaria laastarin päälle – kaikkea muuta kuin optimaalinen ratkaisu potilaan ja koko terveydenhuoltojärjestelmän näkökulmasta. Mikäli tätä asiaa ei ehdi/jaksa/halua lääkärinä päivystyksessä potilaalle selittää, ollaan enemmän kuin todennäköisesti tilanteessa, jossa molemmilla jää vastaanotosta epäonnistunut fiilis. Vaikutelma nykyterveydenhuollon osaamattomuudesta syöpyy taatusti potilaan mieleen.

Myös väsymys tai huonot yöunet löytyvät usein naamioituina syinä päivystykseen hakeutumiseen. Flunssa sinänsä saattaa olla jo parempaan päin, ja kuume hävinnyt, mutta yskä on pitänyt valveilla monta yötä. Omakohtaisia kokemuksia vastaavasta tilanteesta sain, kun opiskelijana sairastuin Alpeilla streptokokkiangiinaan. Kurkku oli kuivassa vuoristoilmassa tuskaisen kipeä ja valvotti lopulta muutaman yön. Olin käynyt jo kertaalleen lääkärissä, mutta aamuviideltä itkua tihrustaessani olin varma, että kurkussa on vähintään nielupaise, vaikka antibiootit oli jo aloitettu ja kuumelääkkeitäkin popsittu. Uusintareissuhan siitä tuli, vaikka todellinen syy käynnille taisi olla väsymys ja sairastamisen kurjuus ulkomailla. Joskus tekee hyvää olla potilas ja tulla muistutetuksi näistä inhimillisistä tekijöistä.

Päivystyspotilaalla voi olla myös oletus, että kun hoitoon on kerran tultu, niin nyt tutkitaan, kunnes vaivan lopullinen syy selviää. Tämä korostuu yhä useammin keskitetyissä päivystyspisteissä, joissa perusterveydenhuollon päivystys on sairaalan tiloissa, mikä voi sekoittaa potilaita pitämään näitä yhtenä ja samana organisaationa. Potilas pettyy, kun natiiviröntgenkuvia tarkempia kuvantamistutkimuksia ei tehdä tai laajoja laboratoriokokeita oteta. Tässäkin lienee tärkeää keskustella jatkosuunnitelma potilaan kanssa mahdollisimman selväksi. On ehdottomasti tilanteita, jolloin minäkin toivoisin voivani ohjelmoida kaikille kokovartalomagneetin ja kaikki maailman laboratoriokokeet, mutta resurssit eivät sitä tietenkään salli. Eikä moinen toki järkevääkään ole.

Ihmisellä on inhimillinen halu ja tarve saada tietää kehonsa toiminnasta ja epätavallisista oireista. Huoli tykyttelytuntemuksista, pateista, ihottumista tai näpyistä voi olla potilaalla suuri. Joskus löytäessäni normaalin luukyhmyn tai rasvaluomen päivystyslistalta muistutan itselleni, että potilaalla harvemmin on kuuden vuoden lääketieteellisiä opintoja taustalla. Se, mikä ammattilaisille on yhdellä silmäyksellä hyvänlaatuista ja arkipäivää, voi olla potilaalle pelottavaa, ahdistavaa ja tuntematonta. Joskus potilaasta on täysin sen väärti, että odottaa päivystyksessä neljä tuntia ja kuulee lääkärin sanat, että kyseessä vaikuttaa olevan täysin normaali ja hyvänlaatuinen löydös.

Päivystys on työpaikkana parhaimmillaan antoisa ja monipuolinen. Jokainen meistä voi päivystystyötä tehdessään vaikuttaa siihen, että enää seuraavalla kerralla korvatulehdusoireinen lapsi ei tule keskellä yötä päivystykseen, vaan kipulääkityksen turvin parhaimmillaan omalle terveysasemalle seuraavana tai sitä seuraavana päivänä, jolloin voidaan vaikka sopia jo kontrolliaikakin samalla käynnillä. Näin kaikki hyötyvät – potilas saa sujuvampaa ja parempaa hoitoa, ja päivystäjä pystyy keskittymään oikeisiin päivystyspotilaisiin!

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”202″,”attributes”:{”alt”:””,”class”:”media-image”,”height”:”332″,”style”:”width: 250px; height: 173px; margin: 15px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”480″}}]]Tiia Mönttinen, LL
NLY:n hallituksen ja koulutusvaliokunnan jäsen