Ala, joka on aina ollut suosittu päivystysrasitteesta huolimatta, on viime vuosina kohdannut pulaa erikoistuvista eteläistäkin Suomea myöten: Jopa sisätaudeilla on vajetta erikoistuvista. Minne päivystäjät katosivat?

Työaikalain myötä uusin Lääkärisopimus muutti merkittävällä tavalla työskentelyä päivystävillä aloilla. Osa muutoksista oli pitkään toivottuja, kuten raskaiden päivystyspisteiden ympärivuorokautisten päivystysvuorojen pilkkominen, mutta kaikkialla muutokset eivät ole edenneet sujuvasti. Lisäksi pilkkomisesta seurannut kohonnut päivystysfrekvenssi lisäsi työsidonnaisuutta.

Työsidonnaisuuden kasvaessa työelämäänsä vasta aloittavat lääkärit – koko sukupolvensa tavoin – ovat paradoksaalisesti ymmärtäneet työn olevan vain osa elämää.

Lääkärin työ on parhaimmillaan erittäin palkitsevaa kaikesta kuormittavuudestaan huolimatta, ja työnimu voi olla valtava. On aivan perusteltua tehdä paljon töitä oppiakseen ja saadakseen kokemusta, mutta sitä ei enää tehdä hinnalla millä hyvänsä. Perhe ja vapaa-aika ovat nousseet yhtä tärkeiksi tai tärkeämmiksi tekijöiksi kuin työ.

Osa-aikaisuus vähentäisi työsidonnaisuutta, mutta siihen suhtaudutaan usein nihkeästi erityisesti julkisella sektorilla. Erikoistuvan arki on muutenkin tiukoissa raameissa. Työnkuva on hyvin tarkasti ennalta määrätty, päivystysten osalta huomioidaan usein vain kaikkein merkittävimmät epätoiveet ja joustoa päivän aloittamisessa ei juuri ole. Sen sijaan yksityiset lääkärifirmat ovat heränneet tarjoamaan joustavia ja houkuttelevia työsopimuksia. En lainkaan ihmettele, että joustavammat työolosuhteet houkuttelevat etenkin, jos sairaalan erikoisalat eivät tunnu omalta. Onko julkinen sektori myöhässä työkulttuurin parantamisessa ja työpaikkojen houkuttelevuudessa, kun erikoistumiskoulutukseen hakijoita on vähemmän kuin paikkoja?

“Meillä on pitkä jono”, on usean työnantajan klassinen hokema. Se voi helposti kääntyä itseään vastaan, sillä epävarmuus työpaikan saamisesta johtaa siihen, että nuori lääkäri etsii töitä sieltä mistä niitä saa. Kun niin kutsuttu jono liikahtaa, se voikin olla jo kadonnut, ja kukas sitten päivystää? Olisikin aiheellista katsoa, milloin aloitus on mahdollinen, ja sopia tarkka päivä – vaikka vuosien päähän.

Toinen ongelmallinen rekrytointiin liittyvä viesti koskee erikoistumisopinto-oikeutta ja työpaikkoja: annetaan harhaanjohtava käsitys siitä, että pitää olla opinto-oikeus ennen kuin voi hakea töitä. Tämä ei pidä paikkaansa. Työkokemuksestahan saa sitä paitsi tarvittavia pisteitä erikoistumiskoulutushakuun.

Lääketieteellisen tiedon määrä on kasvanut eksponentiaalisesti, hoidot ovat lisääntyneet, väestö ikääntynyt ja lisäksi päivystysasetuksen myötä päivystykset ovat keskittyneet suuriin yksiköihin. Kaikki tämä yhdessä pandemian kanssa näkyy päivystyksissä jatkuvasti kasvavana työmääränä joka päivä, mutta ovatko päivystäjien määrät nousseet samassa suhteessa? Lääkärisopimuksen myötä joissain päivystyspisteissä nostettiin erikoistuvien ja samalla päivystävien lääkäreiden määrää, mikä on kiitettävä muutos. Saman muutoksen soisi leviävän kaikkiin päivystäviin sairaaloihin, mutta tuliko Lääkärisopimuksen päivystysjärjestelmän parantamiseen kannustava viesti liian myöhään?

Toleranssi huonoille työolosuhteille ja -ehdoille on kulunut loppuun. ”Ei haluta tehdä töitä kahden ihmisen edestä yhden ihmisen elämän aikana”, eräs erikoistuva kiteytti.

 

Sonja Aukee
Edunvalvontavaliokunnan puheenjohtaja
Nuorten Lääkärien Yhdistys
sonja.aukee@nly.fi