Laura Mikkonen on sisätauteihin erikoistuva 37-vuotias helsinkiläislääkäri. Takana on kaksi puolen vuoden jaksoa aika lailla perinteisenä sankarilääkärinä kehitysmaassa. Lääkärit ilman rajoja -järjestön projekteissa Kongossa ja Etelä-Sudanissa arkea olivat sadan tunnin työviikko ja nälkään nääntyvät lapset.
– Alussa vaikeaa oli riittämättömyyden tunne. Työtä oli valtavasti: potilaita tulvi sisään ovista ja ikkunoista. Päivystyksissä piti hoitaa kaikkea mahdollista synnytyksistä alkaen ja kun en ollut anestesialääkäri, ei ole obstetrikon koulutusta enkä ole sitä ja tätä, niin tunsin oloni riittämättömäksi. Sama tunne oli päällimmäisenä, kun elvytti lasta ja tämä kuoli. Ja mitä tehdä, kun pitäisi elvyttää kahta lasta samaan aikaan ja kolmaskin kouristelee? Laura Mikkonen muistelee.
– Parhaimpia hetkiä olivat, kun vastaanotolle tuotiin huonokuntoisia ja tajuttomia aliravittuja lapsia ja kun ne parissa viikossa reipastuivat, hän lisää.
Helsinkiläinen tunnustautuu siviilissä kaikkea hyvää kaikille -tyyppiseksi maailmanparantajaksi, joka on pasifisti, feministi, vegaani, ateisti ja puolustaa ihmisten ja eläinten oikeuksia. Eräs ystävä kuvailee häntä näin:
– Moni vastustaa teoriassa vääryyttä, mutta harva on valmis Lauran tavoin näkemään vaivaa oikeudenmukaisuuden eteen. Hän on hyvin moraalinen ihminen.
Helsinkiläinen päätti lähteä kehitysmaatyöhön jo ensimmäisenä opiskeluvuonnaan. Tuolloin Lääkärit ilman rajoja -järjestön edustaja oli käynyt yliopistolla. Myöhemmin Mikkonen kävi opiskelijavaihdossa muun muassa Perussa ja Pariisissa ja matkaili ahkerasti kehitysmaissa.
– Pariisissa vaihdossa vuonna 2003 maailma avautui, siellä Afrikka oli uutisissakin ihan normaali paikka. Kehitysmaissa matkaillessa totesin, että pärjään hyvin. Myöhemmin tein vuosikaudet aika lailla teoreettista perustutkimusta ja väitöskirjan vuonna 2013 ja sen jälkeen halusin tehdä jotain superkonkreettista.
Kongon syrjäseudulle
Mikkonen kävi vuonna 2014 Lääkärit ilman rajoja -järjestön kahden kuukauden kehitysmaalääketieteen kurssin Upsalassa. Medisiinan lisäksi ohella koulutuksesta sai aimo annoksen yleistä kehitysmaatietoutta. Seuraavana vuonna edessä oli kymmenen päivän lähtöä edeltävä kurssi. Suomalaista oltiin lähettämässä Kairoon, mutta viime tipassa kohde vaihtui, ja lääketieteen tohtori löysi itsensä Bikengestä, itäisestä Kongosta. Siellä Lääkärit ilman rajoja auttoi laajentamaan paikallista terveyskeskusta. Mikkosen saapuessa Bikengeen tulevan terveyskeskuksen paikalla oli vielä mutaa ja sikoja. Samalla kun teltat nousivat, suomalainen koulutti paikallisia työntekijöitä. Luentojen ranska sujui vielä vähän kankeasti.
Potilaiksi otettiin alkuun vain raskaana olevia ja lapsia. Afrikassa potilaat ovat aina suurelta osin alaikäisiä, koska monissa perheissä on kymmenkunta lasta. Bikengen sairaudet olivat Afrikan perusvitsauksia: malaria, tuberkuloosi, HIV, keuhkokuume, ripulitaudit, aliravitsemus ja raskauteen liittyvät ja vastasyntyneen ongelmat.
– Hoitomahdollisuudet ovat rajalliset. Ei ole yliopistosairaaloiden hienouksia, on vain pikalabratestit, joilla voi testata esimerkiksi malarian ja hemoglobiinin ja verensokerimittari, helsinkiläinen kertoo.
Viikkoon mahtui satakunta työtuntia. Pitkien päivien päälle lyötiin päivystyksiä ja vapaina iltoina ja öinä suunniteltiin koulutuksia tai kerättiin ja analysoitiin dataa. Lääkärit olivat univelkaisia ja erittäin väsyneitä. Valtavan työtaakan vuoksi lääkäreille oli määrätty pakollinen viikon loma aina kolmen kuukauden välein. Lepoviikon nämä käyttivät yleensä nukkumiseen. Työntekijä saatettiin myös määrät lyhyelle pakkolomalle, jos tämä väsyi liikaa. Mikkonenkin passitettiin kerran kahdeksi päiväksi provinssin pääkaupunkiin lepäämään. Kongossa internet pätki, mutta puhelinlinjat Suomeen toimivat hyvin eli kotimaahan saattoi aina soittaa.
Parantajien mailla
Bikengessä länsimainen lääketiede oli lähes tuntematonta. Väestö luotti perinteisiin parantajiin, ja moni epäili terveyskeskuksen hoidon tasoa siksikin, että se oli ilmaista. Palkatut paikalliset tiedottajat kiersivät kylissä kertomassa, mitä terveyskeskuksessa tehdään. Lääkärit ilman rajoja halusi välttää vastakkainasettelua paikallisten parantajien kanssa. Tosin näiden hoidot luunmurskauksineen ja yrttijuomineen rampauttivat ja myrkyttivät potilaita.
Bikengessä oli myös klinikka seksuaaliväkivallan uhreille. Kongossa raiskaaminen oli ollut sodankäynnin väline. Alaikäisen raiskatun kohtalo oli ankea. Perhe saattoi päättää, että tämän pitää mennä raiskaajan kanssa naimisiin, jotta perheen kunnia säilyy. Nainen ei muutenkaan ollut vapaa päättämään omasta vartalostaan. Ehkäisystä päätti aviomies. Naimattoman naisen ei siksi oletettu hankkivan ehkäisyä.
– Kun menin Kongoon, terveysministeriön lukujen mukaan HIVn esiintyvyys oli kolmekymmentä prosenttia. Kun siellä saimme omaa dataa potilaitten sukulaisilta eli verenluovuttajilta, saatiin omat HIV-tilastot, joissa esiintyvyys oli noin viisi prosenttia. Ministeriön kannattaa arvioida luvut yläkanttiin, jotta se saa paljon avustuksia, hän mainitsee.
Etelä-Sudanissa sodan varjossa
Toinen komennus suuntautui lokakuussa 2016 sodasta kärsivään Etelä-Sudaniin. Seudun oma vitsaus on kala-azar-tauti eli viskeraalinen leishmaniaasi, alkueläimen aiheuttama näivetystauti. Myös ampumavammat olivat tavallisia, sillä rintama oli lähellä, tosin vaikeasti haavoittuneet ehtivät kuolla jo matkalla. Sattuipa samalle ajanjaksolle myös koleraepidemia.
Mikkosen suureksi onneksi paikalla toimi myös toinen järjestö, South Sudan Medical Relief, jonka legendaarinen alaskalainen lääkäri Jill Seaman on tunnettu kala-azar-spesialisti. Paikalla oli siten pätevä seniorilääkäri.
Sudanissa HIV oli tabu vielä enemmän kuin Kongossa. Tautiin viitattiinkin häveliäästi nimellä P24, joka on HIV-testillä haetun antigeenin nimi.
– Etelä-Sudanissa näki loppuvaiheen AIDS-potilaita, jotka tulivat kuolemaan päivystykseen. HIV kulkee siellä käsi kädessä tuberkuloosin ja kala-azarin kanssa ja siinä on kyllä tappava yhdistelmä.
Salatut iltahuvit
Suomalaislääkärin mukaan Lääkärit ilman rajoja -projekteissa toistuu yksi tapa: iltaisin pelataan yhdessä pelejä. Vakioajanvietteet ovat ihmissusipeli, joka tunnetaan Suomessa nimellä Mafioso, ja tuikitavallinen Uno.
– Kuivalla kaudella oli aika idyllistä, oli nuotio takapihalla, istuskeltiin sen ympärillä ja pelattiin ihmissutta, päivystävä lääkäri kävi välillä polilla. Ja sitten pidettiin kahdenkymmenen minuutin jooga joka ilta. Paikallinen kätilö opetti myös virkkaamaan helmitöitä,
– Se, että lapsia kuolee käsiin, on kauheaa, mutta projekteissa yllättävät asiat voivat osoittautua vaikeiksi. Olet landella neljäntoista tuntemattoman henkilön kanssa ja jos tulet jonkun kanssa huonommin toimeen, olet sen kanssa yötäpäivää tekemisissä. Sellainen on yllättävän rankkaa, hän jatkaa.
– Näen silmieni edessä sen päivystyspoliklinikan. Se on hyvin pieni, ollaan kuin sillit suolassa. Väliin pitää kutsua vartijat organisoimaan jengiä ja heittämään sukulaisia ulos, tekemään tilaa potilaille. Joskus Afrikassa on erikoisia ongelmia. Jos ollaan yhden heimon alueella ja on heimosota käynnissä ja paikalle tulee toisen heimon potilas, niin se pitää piilottaa, jotta sitä ei tapeta. Meillä oli erillinen teltta, jossa oli piilossa potilaita, lääkäri sanailee.
Paluun kuusi onnellista kuukautta
Kehitysmaaveteraanin mukaan Afrikan-keikan jälkeinen puoli vuotta sujuu iloitessa siitä kaikesta, mikä Suomessa toimii. Yksi lääkärin tuttu kertoo, että aina palattuaan tämä vakuuttaa, että ei koskaan valita kotimaassa mistään.
– Puolen vuoden kuluttua alkaa taas valittaa kaikesta tyhmästä. Kun saavuttaa sen pisteen, on aika lähteä takaisin. Tämän ymmärtää vain se, joka on kokenut saman, Laura Mikkonen kertoo.
Idealistin mukaan meillä ei ole varaa auttaa muuta maailmaa -keskustelu on itsekästä ja lyhytnäköistä. Hänen mukaansa vaurautemme on koko maapallon mittakaavassa poikkeuksellista ja siitä on varaa jakaa oikeasti huono-osaisille.
Suomalainen erikoistuu sisätauteihin Peijaksen sairaalassa ja tähtää infektiolääkäriksi. Samalla hän pohtii jo, minne menee seuraavaksi:
– Aasia kiinnostaisi: Afganistan tai Pakistan.
Mikkonen on kannustanut ahkerasti tuttujaan kehitysmaalääkäreiksi:
– Monelta kuulee, että haluaisin lähteä, mutta en osaa tai uskalla. Turha itsekritiikki pois, työ opettaa. Itse puhun globaalista vastuusta, mutta lähteä voi myös itsekkäistä syistä. Näkee sairauksia, joita ei täällä ole – ja kokemus räjäyttää tajunnan.
