Kysymys, joka tulee esitettyä usein potilaille, mutta aivan liian harvoin perheenjäsenille, ystäville tai itselleen. Unohtuuko kuulumisten ja voinnin kysyminen arjen kiireen vuoksi vai välttelemmekö sitä tiedostamattamme, jotta uupumusta tai tyytymättömyyttä nykytilaan ei tarvitsisi myöntää? Muutoksen tekeminen vaatii lähes aina ainakin hetkellisesti enemmän ponnistelua kuin nykytilan säilyttäminen. Toki välillä voi hyvinvointiaan pohtiessaan rehellisesti todeta elämän olevan mallillaan: ei täydellistä, mutta varsin hyvää. Silloin voi taputtaa itseään olalle ja häpeilemättä nauttia hyvästä olostaan.
Hyvinvointia pidetään vaikeasti mitattavana ja ehkä määriteltävänäkin asiana. Se on kuitenkin yksi arjen peruspilareista, josta jokaisen itseään arvostavan henkilön tulisi olla kiinnostunut. Asian tärkeydestä kertoo mm. se, että Lääkäriliitto on nostanut vuoden 2016 teemaksi hyvinvoinnin ja se tulee näkymään pitkin vuotta alueellisessa ja valtakunnallisessa toiminnassa. Hyvinvointi (tai sen puute) on noussut viime aikoina esille myös muuta kautta: lehtien palstoilla on julkaistu useita huolestuneita kirjoituksia työikäisten ja erityisesti juuri työelämään siirtyneiden uupumuksesta ja henkisestä pahoinvoinnista. Riittävän pitkälle mennessään se muuttuu myös fyysiseksi oireiluksi. Hyvinvoinnin rummuttaminen ei siis ole lainkaan turhaa, mutta kuinka saisimme muutettua sanat teoiksi ja lisättyä hyvinvointia omassa ja läheistemme elämässä?
Pienet vastoinkäymiset ja epäkohdat arjessa on helppo sietää, jos suuret linjat ovat kunnossa. Karkeasti ottaen aikamme menee kotona ja töissä, joten jos molemmissa asiat ovat mallillaan, voimme yleensä hyvin. Ehkä harrastuksille jää liian vähän aikaa, pyykkivuori ei koskaan pienene tai nukkua voisi enemmän, mutta yksittäiset parannuskohdat ovat niin pieniä tai vaihtuvia, etteivät ne nakerra yleistä hyvinvointiamme tärkeämmäksi kokemiemme asioiden sujuessa. Jos vapaa-aika, työ tai molemmat ovat täynnä vastoinkäymisiä, riittämättömyyden tunnetta ja jatkuvaa kiirettä, niin hyvinvointi alkaa varsin nopeasti muuttua kaukaiseksi haaveeksi. Kunkin yksityiselämään ja sen haasteisiin on hankala antaa yleispäteviä neuvoja kuulostamatta kliseiseltä, mutta työyhteisön ilmapiiriin ja sitä kautta yhteiseen hyvinvointiin jokainen voi toiminnallaan vaikuttaa.
Työpaikoillamme on eri-ikäisiä, eri elämäntilanteissa ja eri vaiheessa uraa olevia kollegoita. Olemme varsin heterogeeninen joukko, jonka hyvinvoinnin takaaminen vaatii erilaisia asioita. Jos kuitenkin lähtisimme liikkeelle asenteista ja ajatusmaailman muokkaamisesta: voisiko kuormittumisesta ja hyvinvointia uhkaavista yksityiskohdista puhumisesta tulla niin arkipäivää, että uupumus olisi helpompi myöntää ja ennaltaehkäisy nousisi nykyistä tärkeämpään rooliin? Luonnollisestikaan muutokset eivät tapahdu hetkessä, mutta jos saisimme tuleville lääkärisukupolville istutettua hyvinvoinnin ja siitä huolehtimisen yhtä olennaiseksi osaksi lääkäriyttä kuin kliiniset taidot, niin olisimme oikealla tiellä.
On tärkeää, että esimerkiksi kliinisinä opettajina toimii oman alansa osaajia, jotka ovat hyvässä mielessä ”tavallisia” lääkäreitä. Usein syntyy mielikuva, että kaikki hieman itseämme vanhemmat kollegat tekevät huippututkimusta, päivystävät säännöllisesti, harrastavat intensiivisesti, perustavat perhettä ja siinä ohessa ovat hyviä opettajia ja mukavia kollegoita. Toki näitä huippuyksilöitä löytyy joukostamme ja heitä tarvitaan, mutta olisi tärkeää välittää uransa alussa oleville kollegoille opiskeluaikana ja ensimmäisinä työvuosina armollista asennetta itseään kohtaan: vähempikin riittää ja usein mielikuvat supersuorittajista ovat ainakin osittain virheellisiä. Lääkärinä ja elämässä ylipäänsä on mahdollista saavuttaa moniakin asioita, mutta harva meistä jaksaa uupumatta tehdä kaikkea yhtä aikaa.
Yksi hyvä tapa lisätä jaksamista ja oman työn hallintaa on työnohjaus. Lääkäriliiton suosituksen mukaan jokaisella potilastyössä olevalla lääkärillä on oikeus työnohjaukseen, mutta siitä huolimatta lähellekään kaikki eivät sitä saa tai edes osaa pyytää. Erityisesti uran alkuvaiheessa työnohjauksesta olisi ennaltaehkäisevässä mielessä hyötyä, sillä tuolloin vuosikymmenten ajan mukanamme kulkevat työskentelytavat ovat vasta muotoutumassa. Työnohjauksen voisi sisällyttää erikoislääkärikoulutukseen ja yleislääketieteen erityiskoulutukseen, jotta se saataisiin luonnolliseksi ja säännölliseksi osaksi nuorten kollegoiden työelämää.
Viimeisenä monista tärkeistä hyvinvointitekijöistä nostan esiin oman työn hallinnan. Sitä jokainen meistä arvostaa. Riittävä perehdytys, kollegoiden tuki ja resursointi ovat asioita, jotka vaikuttavat työhyvinvointiimme. Moni meistä on valmis venymään hetkittäin äärirajoilleen, mutta pidempiaikaisesti tilanteesta tulee kestämätön. Oman työn hallinta ei ole kokonaan käsissämme, mutta rohkeasti epäkohtiin puuttumalla sitä voidaan parantaa. Hyvin pienet muutokset työrytmityksessämme tai työn sisällössä voivat huomattavasti lisätä hallinnantunnetta ja hyvinvointiamme.
”Hyvinvoiva lääkäri on paras lääkäri potilaalle.” Näin todetaan NLY:n strategiassa ja toteamus on helppo allekirjoittaa. Vain pitämällä huolta itsestämme voimme jaksaa kiinnostua potilaistamme ja heidän auttamisestaan. Sen lisäksi olemme todennäköisesti mukavampaa seuraa myös läheisillemme. Olemme hyviä antamaan terveyteen ja hyvinvointiin liittyviä neuvoja muille, mutta muistammehan noudattaa niitä myös itse!
Inkeri Savolainen, LL
Edunvalvontavaliokunnan jäsen
Lue myös Marie Måsabackan samaa aihetta käsittelevä kirjoitus palautumisesta!