”Tervetuloa ’Valmistuminen-jaksolle’, se olisi tämän jälkeen opinnot paketissa”. Jotakuinkin näillä sanoin alkoi allekirjoittaneen viimeinen jakso lääketieteen opinnoissa. Kolmen kuukauden kuluttua pitäisi JulkiTerhikistäkin löytyä ammattinimikkeenä lääkäri ja edestä siirtyminen työelämään. Päässä pyörii monenlaista tunnetta. Toisaalta opiskeluiden taakse jättäminen, uuden ammatti-identiteetin luominen ja urapolun seuraava askel innostaa, toisaalta taas omat tietotaitonsa ja valmiutensa ottaa vastuu potilaiden hoidosta kyseenalaistaa, paikoin voimakkaastikin.  

Maailma muuttuu, ja sen mukana niin lääkärin työnkuva kuin potilasmassakin. Tavalliset on edelleen toki tavallisia, ja selkäkipuisia potilaita tulee vastaanotolle jatkossakin. Erityistä uudenlaista tietotaitoa vaativia potilaita ja tilanteita tulee kuitenkin eteen yhä useammin. Digipalvelujen määrä kasvaa yhä kiihtyvällä tahdilla samalla, kun esimerkiksi sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen osuus väestössä lisääntyy. Kuitenkin etävastaanoton sudenkuoppien tai transpotilaan kohtaamisen ja hoidon erityispiirteiden määrä opetuksessa on häviävän pieni, jollei olematon. 

Olisiko meidän aika alkaa keskustella paitsi koulutuksen resursoinnista myös tutkinto-ohjelman sisällön priorisoinnista? 

Lääketieteen lisensiaatin tutkinto-ohjelmassa on ollut, niin kauan kuin itse muistan, kaksi opetuksen sisältöön liittyvää pahetta. Näistä ensimmäinen on, että tiedon lisääntyessä tutkinnon sisältö kasvaa, mutta vähemmän tarpeellista sisältöä ei samassa suhteessa karsita pois. Tämän seurauksena opetussuunnitelman sisältö ja osaamistavoitteet kasvavat kuin pullataikina, kuitenkaan opintopisteisiin tai tutkinnon suoritusaikaan vaikuttamatta. Toinen ongelma on opetuksen erikoissairaanhoitokeskeisyys. Kukin opettaja on (ymmärrettävästi) innostunut omasta erikoisalastaan, ja opetus menee helposti todella syvälle erikoissairaanhoidon ytimeen. Tämän seurauksena terveyskeskuslääkärin näkökulmasta oleelliset asiat jäävät kuitenkin vähemmälle huomiolle, ja valmiudet toimia lääkärinä perusterveydenhuollon yksiköissä laskevat.   

Olisiko meidän aika alkaa keskustella paitsi koulutuksen resursoinnista myös tutkinto-ohjelman sisällön priorisoinnista? Onko todella tarpeellista, että opiskelija käyttää ensimmäisen kahden vuoden opinnoista 27 viikkoa solutason ilmiöitä päntäten ja ulkoa opiskellen ja seuraavan neljän vuoden aikana unohtaa tästä valtaosan? Farmakologian ja monen muun asian ymmärtämisen kannalta on toki tärkeää, että opiskelijalla on perustason ymmärrys solutason toiminnasta, mutta terveyskeskuslääkärin työnkuvan kannalta määrä tuntuu tarpeettoman suurelta. Yhtä lailla voidaan kyseenalaistaa vaikkapa rintasyövän yksityiskohtaisten leikkaustekniikoiden opettaminen samaan aikaan, kun opetuksessa on huutava pula esimerkiksi palliatiivisen lääketieteen opetuksesta.  

Kaiken kaikkiaan voidaan kysyä, kuinka hyvin nykypäivän lääketieteen koulutus enää valmistaa meitä toimimaan työelämässä ja ennen kaikkia lääkärinä tämän päivän perusterveydenhuollossa. Jos tutkinto halutaan pitää nykyisessä (6 v / 360 op) muodossaan, on opetussuunnitelman laajempi tarkastelu ja muokkaaminen tulevien vuosien aikana välttämätöntä, jotta voimme jatkossakin tuottaa ammattitaitoisia ja hyvinvoivia lääkäreitä suomalaiseen palvelujärjestelmään.  

 

Markus Hautamäki 
Pian valmistuva lääketieteen kandidaatti 
Koulutusvaliokunnan puheenjohtaja