Erikoistumaan on päästävä saumattomasti lääkäriksi valmistumisen jälkeen. Nykytilanne, jossa valmiit lääkärit odottavat vuositolkulla pääsyä omalle erikoisalalle on kestämätön ja synnyttämässä maan suurimman ”jonottavien lääkäreiden” erikoisalan. Koko terveydenhuoltosektorin koulutuskapasiteetti on valjastettava käyttöön ja erikoistumiskoulutuksen epätasapaino oikaistava yksittäisen lääkärin omat toiveet huomioiden.

Monet meistä pohtivat parhaillaan erikoislääkärikoulustaan. Missä sen voisi suorittaa, kuinka kauan se kestää ja työllistynkö valitsemalleni erikoisalalle? Tosielämän kokemusten ja viimevuosien selvityksissä paljastuneiden karujen numeroiden herättämänä, myös yhdistyksemme on alkanut kantaa huolta erikoisalojen välille syntyneestä epätasapainosta kollegoiden halujen, palvelujärjestelmän tarpeen ja koulutuskapasiteetin välillä. Malliesimerkkinä on plastiikkakirurgia, jossa paraikaa koulutusohjelmaan ilmoittautuneiden lukumäärä ylittää työssäkäyvien plastiikkakirurgien lukumäärän. On selvää, ettei mikään yksittäinen erikoisala kasva muutamassa vuodessa sataa prosenttia, eihän edes järjestelmän koulutuskapasiteetti mahdollistaisi tätä. Epäselvää sen sijaan on, miten tämä epätasapaino yksilötasolla oikaistaan ja ovatko erikoistumisohjelmaan ilmoittautuneet ylipäänsä tietoisia ajankohtaisesta tilanteesta. 

Valtakunnallista koordinaatiota erikoislääkärikoulutukseen on haikailtu ainakin vuosikymmen. Merkittävä virstanpylväs saavutettiin hiljattain, kun kollega Johanna Rellmanin kokonaisvaltainen, ajankohtainen ja koko valtakunnan kattava raportti ”Erikoislääkäri- ja erikoishammaslääkäritarpeen arviointi vuoteen 2030” valmistui. Raportti pukee viimeaikaisten koulutustrendien synnyttämän erikoisalojen välisen epätasapainon konkreettisiksi numeroiksi. Noin 20 %:lla erikoisaloista koulutetaan liikaa ja melkein puolella aloista liian vähän. Lisäksi aluekohtaiset erot ovat merkittäviä. Kansallinen koordinaatio on siis enemmän kuin tarpeen.

Pakolla vai ohjauksella?

Erikoislääkärikoulutus oli yliopistotutkinto vielä viime vuoteen asti ja tapahtuu edelleenkin nimellisesti yliopistojen huomassa. Valitettavasti maamme yliopistot eivät ole kuitenkaan saattaneet ajankohtaisia kouluttautumistietoja valmistuvien lääkäreiden näkyville, eikä viimeaikaiseen kehitykseen ole voitu vaikuttaa juuri minkäänlaisella informaatio-ohjauksella. Ennen järeämpien ohjauskeinojen miettimistä olisi tämä tieto saatettava näkyväksi. Suosittelenkin kaikkia erikoistumista miettiviä tutustumaan Rellmanin raporttiin.

Valmistuvien lääkäreiden omia toiveita erikoistumisen suhteen kannattaa kuunnella. Mielestäni se on edellytys motivoituneiden työntekijöiden kouluttamiseksi. Yliopistojen käytävillä kuuluvat huhupuheet erikoistumispaikkojen jaosta esimerkiksi yhteisen tentin perusteella ovat käsittämättömiä, eivätkä varmasti ohjaa oikeita henkilöitä oikeille aloille. Vaihtoehtoja huhutulle menettelyllä löytyy, kuten HYKS:n lastentautien valintamenettely osoittaa. Lastenklinikan valintamenettely kelpaisi malliksi myös muille erikoisaloille.

Lääkäreiden eläköitymispiikki tapahtunee 2020-luvun alussa. Tuolloin erikoislääkäreistä voi alakohtaisesti olla pulaa. Heidän korvaamisensa on kuitenkin ongelmallista, koska palvelujärjestelmän koulutuskapasiteetti on rajallinen. Jo nykyisten valmistuvien kurssien (n. 600 lääkäriä / vuosi) sijoittuminen erikoistumaan takeltelee, ja monet päätyvätkin erikoistumispaikkaa odottaessaan tekemään lääkäreiden ”hanttihommia”, lyhyitä työsuhteita ympäri valtakuntaa epäsäännöllisin työajoin. Myös epävarmuus muuttuvassa sotekentässä pitää kollegoita varpaillaan. Alkaako rakentaa elämää syrjäseudulle, vaikka mielitty erikoistumispaikka löytyisikin ”lakkauttamisuhan” alla olevasta lähisairaalasta. Entä miten ylipäänsä ei-päivystävissä pikkusairaaloissa tehtyjä palveluita arvotetaan? Esimerkiksi kirurgialla runkokoulutus tuntuu alkavan aina alusta riippumatta aikaisemmista palvelukuukausista. Isossa talossa on usein suunnitelmallinen ja kattava kierto, jonka tekeminen antaa parhaat valmiudet laadukkaalle erikoislääkärikoulutukselle. Vaikuttaa siltä, että kuten päivystys, myös koulutus kannattaisi keskittää suuriin keskuksiin, ainakin päivystävillä aloilla. Ajatus on valitettavan ristiriitainen koulutustarpeita ajatellen.

Mistä erikoistumispaikkoja?

Valmistuvien määrän nousu lähivuosina 750 kollegaan vuodessa pahentaa palvelujärjestelmän kapasiteettiongelmaa entisestään. Yksi dilemman osapuolista on raha. Nykyinen erikoistuvien virkapohja ei ole lähimainkaan riittävä. Todellisuudessa klinikoihin palkataankin sijaisia, joille erikoistumiskoulutus taataan myös ilman virkaa. Tästäkin huolimatta erikoistumispaikkoja tarvittaisiin enemmän.

Perinteinen mestari-kisälli asetelma, jossa oma osaaminen lisääntyy asteittain vanhemman kollegan silmien alla, ei työnantajaa tai sektoria katso. Nyt soteuudistuksen aattona onkin oiva hetki tähytä muuttavaan terveydenhuollon kenttään. Kun tulevaisuudessa

julkiset ja yksityiset toimijat tuodaan samalle viivalle terveyspalveluiden tuottamisessa, niin miksei näin olisi myös koulutuksen suhteen? Koulutusoikeuksien saamiselle voidaan määrittää kriteerit ja subventoida erikoistumiskoulutusta EVO-rahoituksesta. On todennäköistä, että EVO-korvaus edellyttää jatkossa koulutuspaikan ulkopuolista ja säännöllistä arviointia, tapahtui se sitten yksityisessä tai julkisessa koulutusyksikössä. Säännöllinen auditointi mahdollistaa koulutusinvestoinnin vaikuttavuuden mittaamisen. Hyvin järjestetty koulutus on toimijalle myös työvoiman rekrytointivaltti.

Erikoislääkärikoulutus on monien virtausten vietävänä, mutta onneksi toimenpiteitä esitettyjen ongelmien ratkaisemiseksi pohditaan nyt useissa pöydissä. On selvää, että erikoislääkäreitä tarvitaan lähivuosina lisää, mutta lisätarve tyrehtyy eläköitymispiikin ohittuessa. Lääkäreiden peruskoulutusmääriä olisikin syytä laskea jo aivan lähivuosina. Eri erikoisaloille hakeutumiseen tarvitaan avoin, läpinäkyvä ja oikeudenmukainen järjestelmä. Kannattaisin kouluttavien sairaaloiden autonomiaa erikoistuviensa valinnassa. Tätä voidaan EVO-rahoituksella ohjata tarpeen mukaisesti. Itse koulutukselle pitää rakentaa ennustetavampia ja saumattomampia putkia. Mallia voi tähytä esimerkiksi Tanskasta. Myös yksityissektori kannattaa ottaa mukaan koulutustalkoisiin soveltuvin osin. Entä kenen harteilla erikoistumiskoulutus kannattaisi olla? Yliopiston, yliopistollisen keskussairaalaan vai kenties erikoisalayhdistysten kuten useissa Euroopan maissa. Sen, jonka intressi koulutuksen laadukkaaseen toteuttamiseen on suurin.

Mikko Keränen, LT
NLY:n puheenjohtaja
@MikkoKeranen