Mitä työnohjaus oikeasti on ja milloin sitä tarvitaan? Lääkäri Henna Pekki pohtii näitä asioita ja kertoo kokemuksistaan työnohjaajakoulutuksesta.
Työnohjaus, tuo kaikkien tuntema, mutta harvan saatavilla oleva työelämän tuki. Se on asia, josta puhutaan paljon, vaikka järjestelmällisesti sitä taitaa olla saatavilla lähinnä psykiatrisissa yksiköissä. Viime keväänä astuin, myönnettäköön, soitellen sotaan ja lähdin kouluttautumaan työnohjaajaksi aika lailla nollatiedoin koko asiasta. Jo puolen vuoden aikana olen oppinut sen verran paljon ja päässyt haastamaan itseäni, että päätin kirjoittaa asiasta päiväkirjan – puolivuosittaisen katsauksen siitä, mitä olen oppinut. Tosin taitaa olla, että kysymyksiä on vain tullut lisää.
Kuka minä olen ja mikä työnohjaajakoulu? Olen terveyskeskuspäivystyksissä viihtynyt yleislääkäri Tampereelta. Opintojen jälkeen koin jääneeni yksin kokemusteni ja kokemattomuuteni kanssa. Minusta tuntui, ettei kukaan oikein ehtinyt pysähtymään kanssani siihen, miltä minusta tuntui töissä, en minä itse eikä kukaan muukaan. Muutamaa kantapään kautta opittua läksyä viisaampana lopulta löysin oman tapani ja verkostoni. Tällä matkalla hain mukaan muun muassa kesäkandimentorointiin, ja lopulta vuonna 2020 minulle tarjoutui tilaisuus lähteä vetämään mentorointihanketta Tampereella vielä nuoremmille kollegoille Tampereen lääkäriseuran ja Duodecimin yhteishankkeessa. Mentoroinnista tuli osa työtäni Pihlajalinnan kuntasektorilla vuonna 2022. Samalla aloin kouluttautua työnohjaajaksi ja työnohjaamaan lääkäreitä.
Työnohjaajan tehtävä on esittää kysymyksiä, joita asiassa sisällä olevat eivät enää kysy
Mitähän työnohjaus on? Se on jotain tärkeää ja kannattelevaa, mutta kuuluin itse siihen osaan ammattikunnasta, joka ei ikinä sellaisessa ollut ollut. Toisaalta usein työnohjaaja kutsutaan paikalle vasta siinä kohtaa, kun työyhteisö on solmussa. Jos kerta työnohjaus on keskustelua ryhmässä, niin mikä työnohjaajan rooli siinä oikein on? Tämän syksyn jälkeen ymmärrykseni on, että työnohjaajan tehtävänä on esittää ulkopuolisena kysymyksiä, joita asiassa sisällä olevat eivät enää kysy – joskus aika yksinkertaisistakin asioista. Työnohjaajan tehtävänä on kuunnella ja ohjata keskustelua. Työnohjaaja ei kuitenkaan ole ratkaisuautomaatti, vaan ratkaisu löytyy niiltä, jotka tuntevat tilanteen kaikkein parhaiten: osallistujilta.
Ei-tietämisen positiosta tilaa ja vaihtoehtoja
Ensimmäisenä koulutuspäivänä ilmoitettiin, että nyt alkavat harjoittelut – kyllä, saman tien. Tuumasta toimeen ja minulle oli jo pedattu muutamaan terveyskeskukseen ryhmät. Heti ensimmäisellä kerralla törmäsin ammattimme kulmakiviin: tietämiseen ja päättämiseen. Näistä kahdesta asiasta on yllättävän vaikea luopua, mutta yhtäkkiä pitikin niksauttaa aivot uuteen asentoon. Vaikka tiedän, mitä muut tekevät työkseen, en voi olettaa, että tietäisin, miten he sitä tekevät tai miltä se heistä tuntuu. Saankin olla tyhmä ja kysyä ”Mitä se oikein sinulle tarkoittaa?” sekä pyytää kertomaan lisää.
Tietämisen sijaan jää jäljelle asioiden lempeä ihmettely. Sen sijaan, että ehdottaisi suoraan jotain toimintatapaa, pitääkin kysyä, mitä muita vaihtoehtoja on. Ohjattavat päättävät, mihin suuntaan työnohjauksessa mennään. Työnohjaaja tarjoilee täkyjä, joihin tartutaan tai ei.
Ohjattavat päättävät, mihin suuntaan työnohjauksessa mennään
Yksi tapa hahmottaa työnohjauksen tavoitetta on, että siinä haetaan tilaa ja vaihtoehtoja. Tuntuu, että usein siihen suuntaan pyritään kysymällä: ”Mitä sinä tuosta ajattelet?” tai ”Mitä ajatuksia sinulle herää tuosta mitä äsken sanoit?” On ollut hämmentävää huomata oman ajattelun avartuvan, kun ryhtyy pohtimaan vaikka, mitä työ minulle merkitsee ja mitä työhön sisältyvät merkitykset kertovat minusta, meistä tai tästä ajasta. Voisiko työ merkitä minulle jotain muuta, ja mitä se tarkoittaisi? Millaisia tunteita ajatus minussa herättää? Kun emme pyri samaistumaan vaan ymmärtämään, voi aueta uusia ovia. Vastaukset näihin kysymyksiin voivat olla myös erilaisia työuran tai elämäntilanteen eri vaiheissa.
Dialogin merkitys meille
Tässä kohtaa lienee hyvä kertoa, että olen suuntautumassa voimavarakeskeiseen työnohjaukseen. Yhtenä peruspilarina on dialogisuus eli keskustelu. Seuraavat pari kappaletta onkin yhden koulukirjan herättämää ihmettelyä (Berger & Luckmann).
Olen ajoittain pohtinut, mihin lääkäreiden vahva kollegiaalisuus ja toisaalta ammatti-identiteetti perustuu. Se on jotain käsinkosketeltavaa, mutta kuitenkin hankalasti määriteltävää. Se alkaa muodostua opiskelujen aikana jo varsin varhaisessa vaiheessa. Iso osansa on opiskelijayhteisöllä ja yhteisellä tekemisellä, mutta havahduin alkusyksystä kielen vaikutukseen. Mikä meidät erottaa muista ja toisaalta mikä meitä yhdistää jo lääketieteellisen ensimmäisiltä kursseilta asti? Latina. Käytämme sujuvasti kommunikoinnissamme latinan ja kreikan sanoja tiivistääksemme tietoa. Tähän suljettuun porukkaan pääsee kuitenkin sisälle jo ensimmäisellä vuosikurssilla. Toki anatomian ja fysiologian päälle kasataan vielä paljon muuta tietoa tautien kehittymisestä, mutta pohjalla on jaettu ymmärrys ja ammattislangi.
Kuuntelemisen jalo taito
Kuunteleminen on vaikeaa ja sitä on monenlaista
Kuunteleminen on vaikeaa ja sitä on monenlaista. Välillä tuntuu, ettei potilasta saa ymmärtämään asiaa, vaikka kuinka yrittää. Voisiko kuitenkin vika olla siinä, ettei itse ole kuunnellut mitä potilas toivoo? Harlene Anderson jakaa kuuntelun kahteen eri tyyliin. Ajattelen, että me lääkärit olemme tottuneet ajattelemaan kuuntelua lähinnä kliinisen tiedon saamisen välineenä, mutta kuinka usein käytämme kuuntelua kuulluksi tulemisen välineenä. Kuinka usein muistamme kysyä potilaalta, ihmiseltä, jonka elämänlaatua koitamme parantaa, mitä hän asiasta ajattelee?
Työnohjauksissa, joissa olen tähän mennessä päässyt harjoittelemaan, olen huomannut, että moni meistä lääkäreistä on hyvä pitämään keskustelun asioissa, tekemisen tasolla. Myös yhteiskunnalliselle abstraktimmalle tasolle keskustelun saa helposti. Mutta arvaatteko miten käy, kun keskustelun yrittää viedä merkityksiin ja tunteisiin? Varsin nopeasti huomaan keskustelun siirtyneen takaisin tekemisen tasolle. Milloin sinä olet viimeksi miettinyt työsi merkitystä itsellesi? Tai mitä tunteita työssäsi herää?
Miten sinä puhut, kun puhut työstäsi tai terveydenhuollosta?
Miten sinä puhut, kun puhut työstäsi tai terveydenhuollosta? Mikä on sinun tarinasi? Tähän kysymykseen heräsin eräällä oppitunnilla, kun puhuimme narratiivisuudesta. Esimerkki oli yksinkertainen: yksi meistä kertoi itsestään kuskina. Sen jälkeen häntä pyydettiin kertomaan itsestään kuskina uudelleen niin, että samoja asioita ei saanut kertoa. Tarina näyttäytyi hyvin erilaiselta näin, vaikka molemmat tarinat olivat yhtä ”totta”. Mitä itse valitset kertoa omata työstäsi? Entä mitä kertoisit, jos et saisi kertoa samoja asioita uudelleen?
Kaiken kaikkiaan, olen onnellinen siitä, että olen päässyt taas opiskelemaan. Vaikka epätoivon ja epävarmuuden hetkiltä ei voi välttyä, koen oppineeni pieniä suuria asioita syksyn aikana ja katson maailmaa taas hieman erilaisten silmälasien läpi. Mitähän kevät tuo tullessaan?
TEKSTI: Henna Pekki
Lähteet:
Anderson, Harlene & Gehart, Diane (2007). Collaborative therapy. Relationships and conversations the make a difference.
Berger, Peter L., Thomas Luckmann (1994). Todellisuuden Sosiaalinen Rakentuminen: Tiedonsosiologinen Tutkielma. Gaudeamus.
