Ensimmäinen vuosi Amerikassa on opettanut minulle yhtä ja toista. Minulle on tullut varsin tutuksi tilanne, jossa töitä on paljon enemmän kuin pystyn mukavasti tekemään. Kirjoitankin kiireestä ja kiireen hallinnasta. En siis kiireestä hengissä selviytymisestä, vaan siitä, miten kiireestä huolimatta voi priorisoida järkevästi ja pysyä itse oman elämän ohjaksissa. Olen itse onnistunut tässä vaihtelevasti (välillä surkeasti, välillä erinomaisesti) ja harjoittelen koko joka päivä.
Kiirettä pidetään Suomessa yleensä ikävänä asiana. Kiire tarkoittaa stressiä, stressi tarkoittaa lähestyvää työuupumusta, joka taas kalskahtaa pitkältä sairaslomalta ja hidastempoisilta keskusteluilta työterveyspsykologin kanssa loisteputkien valaisemassa huoneessa. Täällä Amerikassa on vähän toisin. Kiire on akatemiassa oletusasetus, ja ihmisen tulee osoittaa muillekin olevansa kovin kiireinen jotta ei vain tule vaikutelmaa laiskuudesta. ”How are you?”-tervehdyksen standardivastaus onkin ”busy but good” eikä pelkkä ”good”.*) Minun ja kiireen suhde on vielä työn alla. Harjoittelen hyväksymään sen läsnäolon ottamatta sitä liian vakavasti. Kiire on nimittäin hyvä renki mutta huono isäntä.
Tuskin kukaan pitää kiireestä sellaisena kuin se pahimmillaan näyttäytyy: Työtä on enemmän kuin pystyy tekemään, se vyöryy niskaan, sitä yrittää tehdä minkä ehtii mutta osa jää aina joko tekemättä tai nielee kaiken vapaa-ajan. Tärkeitä asioita unohtuu, koska mieli on ylikuormittunut, eikä toimi kunnolla. Kiire pahimmillaan tappaa luovuuden, pysäyttää ajatusten vapaan liikehdinnän ja ajaa mekaaniseen suorittamiseen. Jatkuva hallitsematon kiire laskee luovan työn (johon tutkimustyönkin lasken) laatua, koska se vangitsee mielen ja sulkee uusilta ideoilta ovet. Ja ennen kaikkea, jos kiireen antaa imeä elämästä kaiken keveyden, niin se kyllä sen tekee.
Täysipäiväinen opiskelu, täysipainoinen tutkimustyön tekeminen ja sen lisäksi vapaaehtoistyö kehitysyhteistyöprojektissa ei kuulosta kovin realistiselta yhdistelmältä, etenkään jos yhtälöön haluaisi lisätä vapaa-ajan harrastuksia. Realistista tai ei, olen kuitenkin tämän kevään aikana saanut kaksi julkaisua lehteen, viettänyt viikon vapaaehtoistyössä Intiassa, viikon kirjoitusretriitillä Havaijilla ja viikon New Yorkissa (sielläkin tosin tein töitä – lomailun säästän kesään), ja näillä näkymin kaikki kurssitkin ovat menossa suosiolla läpi. Vapaa-ajasta voi lähipiiri olla monta mieltä, mutta ainakin olen pitänyt säännöllisestä liikunnasta kiinni ja ainakin yrittänyt pitää yhden päivän viikossa kokonaan vapaana.
Miten kiireen kanssa oppii elämään antamatta sille (koko) sieluaan? Tässä muuta oivallus kiireisen kevään varrelta:
Kun hommaa on paljon, ja etenkin kun sitä on liikaa, on tärkeää osata priorisoida. Tee se tietoisesti äläkä kanna huonoa omaatuntoa niistä asioista jotka jäävät priorisoinnin vuoksi tekemättä, tai jotka teet huolimattomammin kuin pystyisit. Jos tekemistä on paljon, kaikkea ei voi tehdä täydellisesti, tai edes kiitettävästi. Mitä enemmän tekemistä on, sitä enemmän tämä korostuu.
Mieti, mikä on oikeasti tärkeää? Mikä on kaikkein tärkeintä? Tärkeys voi tarkoittaa asioita jotka edistävät pääsemistäsi johonkin tavoitteeseen johon pyrit tai se voi tarkoittaa asioita jotka koet itsessään merkityksellisiksi, arvokkaiksi, tärkeiksi. Tärkeimmille asioille on annettava eniten tilaa, vähemmän tärkeille vähemmän. Jos yrität ilman tietoista priorisointia tehdä kaiken, käy helposti niin, että tekemistä ohjaa jokin muu kuin asioiden todellinen tärkeys – käytät esimerkiksi eniten aikaa niihin asioihin joiden tekemiseen ulkoapäin tulee eniten painetta tai kannustusta. Tämä usein lisää stressin tunnetta samalla kun itselle tärkeiden asioiden tekemisestä syntyvä onnellisuuden tunne jää puuttumaan.
Minun tapauksessani hyvä esimerkki on oman tutkimustyön ja tutkinto-opiskelun yhdistäminen. Tiedän, että sekä urani ja oman onnellisuuteni kannalta tutkimusprojektien edistyminen on tärkeämpää kuin hyvät kurssiarvosanat. Opiskelemani tutkinto toki antaa minulle työkaluja sekä tutkimustyötä että jatkossa muita tehtäviä varten, mutta se sisältää myös paljon sellaista, joka ei oikeasti ole minulle tärkeää, esimerkiksi Yhdysvaltain terveydenhuoltojärjestelmän syvimmän olemuksen ymmärtäminen. Mutta opiskelu on järjestäytynyttä ja paine tehdä sen eteen töitä on jatkuvaa: on kotitehtäviä, kovia deadlineja, tenttejä. Tutkimustyön tempon taas sanelen lähes täysin itse – siksi se on riskissä jäädä opiskelun jalkoihin, vaikka se on oikeasti tärkeämpää. Tämän vuoksi olen raivannut tutkimustyölle etukäteen kalenterista tilaa: Tutkimuspäivänä ei tehdä biostatistiikan kotitehtäviä, vaikka niitä olisi kuinka paljon. Päätin myös lintsata pakollisilta luennoilta hävyttömän paljon, koska tämän kevään matkat olivat minulle tärkeitä. Enkä kadu yhtään.
Priorisointi ei ole vain sitä että asioita joko tekee tai jättää tekemättä. Joitain asioita voi oikeasti jättää tekemättä ilman suuria seuraamuksia (esimerkiksi blogin kirjoittamisen tai Intian matkan kuvien laittamisen nettiin), mutta moni homma on syystä tai toisesta pakko tehdä, tai se on ainakin varsin suotavaa (matkalasku tai veroilmoitus – voi teoriassa jättää tekemättä, mutta ei ehkä kannata). Tämä tulee ehkä järkytyksenä kaikille perfektionisteille**), mutta kaikkea ei ole välttämätöntä tehdä niin hyvin kuin osaa. Joskus keskinkertainen on tarpeeksi hyvä. Ja viisauteni huipentuma: Tarpeeksi hyvä on aina tarpeeksi hyvä. Miettikääpä sitä.
Tietoisen priorisoinnin tärkeä kumppani se, että ohjaat itse omaa elämääsi ja teet itsenäisiä, tietoisia valintoja itseäsi koskevissa asioissa. Päätä mahdollisuuksien rajoissa mitä teet ja kenen kanssa ja toimi aina omien ydinarvojesi mukaisesti. Älä anna muiden stressin siirtyä itseesi – tai jos niin tuntuu käyvän, tiedosta se. Omasta suunnasta ja visiosta voi pitää kiinni vaikka tekee intensiivistäkin yhteistyötä muiden kanssa; muiden huomioiminen on eri asia kuin muiden pillin mukaan tanssiminen. Jos on liian kiltti ja tunnollinen, saattaa löytää itsensä toteuttamasta jonkun muun tavoitteita omien sijaan. Paras kielikuva tähän tuli Havaijin kirjoitusretriitin pitäjältä Tanyalta: ’Drive your own bus’ – aja omaa bussiasi. Päätä itse sen reitti, pysähdyspaikat ja kyytiin otettavat matkustajat. Mielikuvissani oma bussini näyttää tietysti tältä.
Linda Mustelin
Kirjoittaja on 32-vuotias Helsingistä kotoisin oleva lääkäri, joka on University of North Carolina at Chapel Hill:ssa postdoc-tutkijana ja suorittaa samalla Master of Public Health-tutkintoa. Blogi: https://lindaihmemaassa.wordpress.com/
*) Amerikkalaiset raiskaavat englannin kielioppia kymmeniä kertoja päivässä käyttämällä good-sanaa well-sanan sijaan tässä yhteydessä.
**) Myönnän olevani itsekin perfektionisti. Harkitsen Perfektionismin uhrit ry –nimisen tukiverkoston perustamista kohtalontovereille. Sen tunnuslause voisi olla ”Riittävän hyvä on parempi kuin täydellinen” ja siellä harjoiteltaisiin tärkeitä elämäntaitoja kuten sähköpostiviestin kirjoittamista alle puolessa tunnissa.