Lääkäriliiton tämän vuoden teemana on terveys ja kestävä kehitys. Avaus on ajankohtainen ja kipeän tarpeellinen. Samuli Saarni toteesi Lääkäri 2020 avajaispuheessaan lääkäreiden olevan maailmanparantajia. Ilman nuhteita ei kollegiommekaan puheessa päässyt, vaan useampaan otteeseen Saarni peräänkuulutti yhteiskuntavastuutamme. Sosioekonomiset terveyserot Suomessa kasvavat, terveydenhuolto tuottanee 3-8% kaikista päästöistämme ja terveydenhuoltojärjestelmämme natisee liitoksissaan odotellessaan Sote vol. monesko–tämä–nyt–sitten–onkaan valmistumista.
Mitä terveydenhuollon kestävyys sitten oikein tarkoittaa? The Canadian Alliance for Sustainable Health Care (CASHC) on pohtinut tätä kysymystä ja julkaissut asiasta oman havainnekuvansa. Tässä mallissa pohjan kaikelle luo tulosvastuu, oikeudenmukainen ja oikea-aikainen hoitoon pääsy, rahalle saatava vastine ja hoidon asianmukaisuus. Jos Suomen terveydenhuoltoa lähtee pohtimaan näiden neljän peruskiven näkökulmasta, saamme katsoa peiliin jo ensimmäisellä portaalla.
Suomalaiseen terveydenhuollon järjestelmään ei ole perinteisesti kuulunut kovinkaan vahva tulosajattelu, vaan ainakin me lääkärit olemme olleet enemmän huolissamme talousvastuun vaikutuksesta oman ammatilliseen autonomiamme. Virkoihin perustuva hallintorakenteemme ei ole edesauttanut tulosvastuuajattelun juurruttamista. Mikäli emme itse ala huolehtia toimiemme tuloksellisuudesta, joku muu tulee tekemään sen meidän puolestamme. Siinä vaiheessa autonomiamme kaventumisen uhka muuttuu todennäköisemmäksi. Jos haluamme edelleen pitää siitä osa-alueesta kiinni, meidän täytyy pystyä itse arvioimaan ja muokkaamaan toimintaamme.
Toisena peruskivenä kanadalaiset pitävät oikeudenmukaista ja oikea-aikaista hoitoon pääsyä. Viime vuonna perusterveydenhuollossa 40 % potilaista pääsi vastaanotolle alle viikon kuluessa hoidontarpeen arviosta. Samaan aikaan helsinkiläiset julkaisivat tutkimuksen, jossa hoitoon pääsyyn kuluvan ajan noustessa kuudesta kahteentoista päivään päivystyskäynnin todennäköisyys kasvoi 30%. Viikko näyttäisikin olevan jonkinlainen haamuraja, jonka alittamiseksi perusterveydenhuollossa on ponnisteltava ja joka onneksi on vihdoin herättänyt vastakaikua myös päättäjissä. Muutos tuntuisi varmasti myös erikoissairaanhoidossa, jossa hoitotakuun (yli 6kk) ulkopuolelle jäävien potilaiden määrä on huippulukemissaan sitten vuoden 2010.
Suomalaista terveydenhuoltoa on perinteisesti pidetty varsin kustannusvaikuttavana. Kuten Samuli Saarni totesi, kaikki terveydenhuollon käyttämä raha ei ole hyvin käytettyä eikä tuota terveyttä. Monelle meistä tulee varmasti tällaisia rahareikiä mieleen omasta työstä. Asiaa voi ajatella myös vaihtoehtoiskustannuksina. Kuinka monta diabetesta tarvitsee hoitaa nykyistä paremmin, jotta voimme palkata perhetyöntekijän? Todennäköisesti ei kovin montaa. Resurssia säästyisi siis erikoissairaanhoidosta perusterveydenhuoltoon ja parhaassa tapauksessa myös tukipalveluihin kuten liikuntaan ja kulttuuriin.
Hoidon asianmukaisuus on asia, josta meillä on asiantuntijoina sekä valta että vastuu. Mikään mainituista kohdista ei ole erillään muista, mutta mikäli ensimmäiset kolme kohtaa on hoidettu hyvin, tämä neljäs kohta toteutuu lähes automaattisesti. CASHC:kin selittää ensimmäisen ja neljännen kohdan samoilla sanoilla.
Henna Pekki
Terveyspoliittinen valiokunta
