Väitöskirja, oi tuo suuri tuntematon. Vuosi lisensiaatiksi valmistumiseni jälkeen syöksyin tieteen maailmaan intoa puhkuen. Seitsemän vuotta siinä meni, erikoistumisen ja muun elämän lomassa. Mielenkiinnon ylläpitäminen osoittautui kyllä välillä haastavaksi, kun projektissa tuli yllättäviä viivästyksiä sekä takaiskuja. Niitä varmasti kyllä osuu jokaiseen isompaan (tutkimus)projektiin.

Välillä pohdiskelin, hyötyykö tuloksistani kukaan. Oman väitöskirjani aihe ei ole mikään kansantauti. Tutkin sinonasaalialueen ja kivesten diffuusia suurisoluista B-solulymfoomaa, joiden kummankin ilmaantuvuus on pari tapausta miljoonaa asukasta kohden vuodessa. Toisaalta näitä – kuten muitakin harvinaisempia sairauksia – tutkitaan vähemmän kuin väestössä yleisempiä sairauksia, joten taudin monet salaisuudet ovat vielä selvittämättä.

Suomi on ideaali ympäristö tutkia harvinaisempia sairauksia. Varsinkin harvinaisemmissa taudeissa potilaat hoidetaan harvalukuisten yliopistosairaaloiden verkostossa, joten koko maan potilastapausten kerääminen on mahdollista, joskin usein työlästä. Aineistoa voi laajentaa tekemällä yhteistyötä samankaltaisten muiden Pohjoismaiden kanssa. Hyvin kerätystä aineistosta riittää usein pengottavaa useammallekin väitöskirjatutkijalle. Yritäpä kerätä vastaava aineisto Yhdysvaltojen pirstoutuneesta sairaalajärjestelmästä.

Vaikka harvinaisempia sairauksia tutkittaessa tulokset hyödyttävät vuosittain varsin pieniä ihmisryhmiä – vaikka ajattelisikin tapausmääriä maailmanlaajuisesti – on tuloksilla usein nimenomaan heille ratkaiseva hyöty.

Ei mitään nollatutkimusta siis.

Tutkimustyötä eteenpäin kantava voima ovat samassa tilanteessa olevat kollegat, ennen kaikkea oman tutkimusryhmän muut jäsenet. Yhteiset lounastauot ja yhdessä vietetyt kesä- ja joulujuhlat luovat yhteishenkeä ja kongressimatkat sujuvat leppoisammin porukalla kuin yksin. Toimivassa tutkimusryhmässä tutkimuksen tekemiseen saa tukea ja työtä tukevan sosiaalisen tukiverkoston – työyhteisön. Sain apua niin tutkimusohjelmien käyttöön kuin ensimmäisen posterini tekemiseen. Rehellisyyden nimissä täytyy kyllä sanoa, että useimmiten parhaiten sain aikaiseksi, kun työskentelin omassa rauhassa yliopiston tarjoamissa opiskelijatiloissa Terkon kellarissa Mocomassa.

Yliopisto tarjoaa tilojen lisäksi tutkijalle runsaasti tutkijana kehittymistä tukevia kursseja. Itse väitöskirjan tulokset tuottavan tutkimustyön lisäksi tohtoriopiskelija pääsee osallistumaan lukuisille yliopiston tarjoamille kursseille, jotka tähtäävät muun muassa tieteellisten työvälineiden käytön oppimiseen, itsenäisen tutkijan ajattelun kasvattamiseen sekä omien (yliopisto)pedagogisten taitojen kehittämiseen.

Tutkimustyötä tehdessäni olin usein miettinyt, miltä tuntuu väitöksen jälkeisenä aamuna. Tyhjältä. Hämmentävän tyhjä olo, mutta samalla valtavan helpottunut. Väsynyt, mutta onnellinen.

Tunsin leijailevani omissa sfääreissäni vielä viikko tapahtuman jälkeenkin. Nyt normaali erikoistuvan arki on onneksi jo palauttanut takaisin maanpinnalle. Ei se maailma yhteen väitökseen tai karonkkaan pysähdy. Mitä seuraavaksi?

Väitöskirjatutkimuksen suuri idea on luoda tulevaa tutkijasukupolvea, joka ideoi ja toteuttaa seuraavien vuosikymmenten kliiniset trialit ja organisoi seurantatutkimukset. Kliseisen sanaparren mukaisesti väitöskirja on ajokortti tai avaimet tutkimustyöhön ja tiedon luomisen maailmaan. Väitöskirjan ei pitäisi olla akateemisen uran viimeinen ponnistus.

Nyt koronaepidemian aikana on ollut upeaa huomata, kuinka nopeasti lääketieteen tutkijat ja maailmanlaajuinen tiedeyhteisö mobilisoituivat tutkimaan tätä uutta ajankohtaista uhkaa. Ilman aiempaa osaamista ja ahkeraa tutkimustyötä nyt epidemian aikana, ei olisi selvinnyt tautiin liittyvä alttius laskimotukoksiin, itämisaika tai vakavalle taudille altteimmat ihmisryhmät.

Pääsin hiljan seuraamaan veljeni väitöstä ja vakuutuin Suomessa tehtävän kansantautien tutkimuksen luotettavuudesta ja laadusta. Lapsuudesta vanhuuteen jatkuvien kohorttien kerääminen ja analysoiminen vaatii pitkäjänteistä työtä ja osaavia lääkäritutkijoita useassa sukupolvessa. Oli mielenkiintoista ja hämmentävääkin seurata, kuinka heidän ryhmänsä – Turun yliopiston Sydän-tutkimuskeskus – on ikään kuin perhe tai suku. Projektit aikoinaan käynnistäneet, nyt jo aikaa sitten eläköityneet kollegat, olivat seuraamassa veljeni väitöksessä, kuinka heidän työnsä kantaa nyt hedelmää. Vuosikymmeniä sitten aloitettujen seurantakohorttien tutkittavat ovat saavuttaneet iän, jossa alkaa ilmetä päätetapahtumia. Saadaan eroja päätetapahtumien määrissä seurattavien välille esimerkiksi nuoruuden kolesteroliarvojen tai lapsuuden painon mukaan.

Meidän lääkärisukupolvellamme on vastuu hankkia tieto ja osaaminen sekä motivaatio, jotta voimme jatkaa, kehittää ja laajentaa lääketieteellistä tutkimusta.

Seuraavan lääkäritutkijasukupolven kasvattaminekin on meidän vastuullamme. Meille on annettu puutarha, jossa on satoa korjattavaksi, mutta meidän täytyy myös istuttaa taimet, joista seuraava polvi voi kerätä tutkimuksen marjat ja tiedon hedelmät. Pensaat tuottavat satoa muutamassa vuodessa, mutta hedelmäpuiden kasvattaminen on useamman sukupolven projekti.

Pauli Vähämurto, LT