Olen aina inhonnut kävelemistä. Se on paikasta toiseen liikkumiseen liian hidasta ja urheiluksi liian kevyttä. Puolivahingossa päädyin kuitenkin apostolinkyytiläiseksi ja parin viikon jaloittelu yllätti! Miksi näin kävi?
1) Talvi yllätti pyöräilijän
Salakavalasti talvi oli saapunut Suomeen sillä välin, kun vietin joululomaani Thaimaan lämpimissä vesissä sukellellen. Kun tammikuussa koitti aika lähteä takaisin opintojen pariin, ei ilman talvirengasta viitsinyt pyöräillä. Eikä aikaakaan noin kahdeksan minuuttia kestävään renkaanvaihtoon tuntunut löytyvän. Vaihtoehdoiksi jäivät bussi tai jalat. Kävely on tylsää ja tulee hiki, bussi oli siis houkuttelevampi vaihtoehto.
2) Vapaa-ajan puute
Projektit, kokoukset, edustukset, Netflix, syvärit, itseopiskelu ja niin edelleen. Kalenteri täytyy ja varsinaisia vapaailtoja on harvassa. Moni voi varmasti samaistua tähän! En millään ehdi salille, lenkille tai ryhmäliikuntaan läheskään niin usein kuin haluaisin tai kroppa vaatisi. Aloin harkita kuitenkin bussin sijaan kävelemistä, siinähän tulisi samalla vähän hyötyliikuntaa!
3) Varo – voit jäädä koukkuun jo ensimmäisestä kokeilusta
Kandidaattia ja hevosta yhdistää histopatologian osaamistason lisäksi se, että molemmille on kehittynyt taito nukkua seisaallaan. Kandidaatille tämä on välttämätön selviytymiskeino viisi tuntia kestävän sisätautien osastokierron selättämiseen. Aamuiset röntgenmeetingit sen sijaan toimivat useille kandeille yöunien jatkoaikana. Mukava yllätys oli se, että kahdenkymmenen minuutin happihyppely aamupakkasessa esti klinikkaan torkahtelun (lähes) kokonaan! Aloin oikeastaan nauttia aamu- ja iltapäiväkävelyjen tuomasta energiasta!
Käveleminen ei oikeastaan nyt ollut mikään tärkeä pointti, vaan sen vaikutus vireystilaan ja jaksamiseen.
Lääketieteen opiskelijoiden jaksamista on ruodittu viime aikoina muun muassa Lääkärilehden ja Helsingin Sanomien sivuilla. Viestit kollegoiden keskuudesta ovat kyllä kiistatta huolestuttavia. Paineet tuntuvat kasautuvan juuri opiskelijoille. Kärjistettynä ilmapiiri tuntuu olevan se, että lääketieteen opiskelun ohella pitäisi väitellä tohtoriksi ja suorittaa samalla vähintään toinen korkeakoulututkinto. Muuten valmistut melko keskinkertaiseksi lääkäriksi. Kun erikoistumisesta ei uudistuksen vuoksi tiedä vielä varmaksi mitään, pitänee varmuuden vuoksi huippusuoriutua kaikilla osa-alueilla, että pääsee erikoistumaan itseä kiinnostavalle alalle.
Stressiä on ja se näkyy.
Kollega Jonne Juntura kehoitti Lääkärilehdessä lääkärikuntaa rohkeasti hakemaan apua mielenterveyden ja jaksamisen ongelmiin. Ammattiavun puoleen kääntyminen ei saa olla tabu lääkäreille ja tuo lehtijuttu oli medisiinarilta erittäin hieno keskustelunavaus.
Myös moni omista läheisistäni painii jaksamisen ongelmien kanssa. Se sai miettimään: Mitä jos minäkin palan loppuun? Voisinko tehdä jotain, ettei niin kävisi?
Siksi rohkaisen kaikkia omasta jaksamisestaan kiinnostuneita ottamaan asiaan myös profylaktisen näkökulman. Vaikkei jaksamisen kanssa olisikaan mitään ongelmia, on silloin tällöin hyvä pysähtyä ajattelemaan. Mikä juuri sinua kuormittaa ja mikä palauttaa, mihin energiaa kuluu ja mistä sitä saa? Nämä asiat voivat olla juuri nyt tasapainossa, mutta tilanne voi muuttua seuraavan deadlinen lähestyessä tai pitkän päivystysrupeaman alkaessa.
Jos mietit näitä juttuja etukäteen, ennaltaehkäiset stressin tai työuupumuksen kehittymistä ja voit paremmin! Saatat jopa päätyä kävelylle.
Jesper Perälä, LK
Puheenjohtaja,
Suomen Medisiinariliitto
