Päätä särkee, sydän tykyttää, ja suu on kuiva. Tuttu tunne noin kerran viikossa – päivystyskrapula. Päivystyksen keskittämisen ja sote-uudistuksen myötä tästä autuaasta olotilasta pääsee nauttimaan yhä harvempi lääkäri, mutta jatkossakin lienee lääkärin arvio ja hoitoa saatava vuorokaudenajasta huolimatta.
Muistan lääkisaikojen loppupuolella kun päivystykset tulivat mahdollisiksi, kuinka innoissaan niistä oli. Jännitti, ja jännittää toki joskus edelleenkin, ja toisaalta moni potilastapaus jäi ihan eri tavalla mietityttämään, kun oli itse saanut tutkia potilasta ja pohtia diagnoosivaihtoehtoja. Pahimmillaan kiirettä, liian vaativia potilaita ja kaaosta, parhaimmillaan sopivasti potilaita, joita pystyi auttamaan oikeasti päivystyksellisistä kannanottoa vaativissa asioissa. Erittäin opettavaista. Jo tuossa vaiheessa näkyi selvästi, miten päivystykset ja päivystysinto jakoivat kurssilaisia. Osa piti, suorastaan rakasti, päivystämisestä ja osaa päivystämään ei saanut puolipakollakaan.
Ymmärrän kyllä. Päivystyksen epämiellyttävyys ei liity pelkästään valvomiseen, vaikka joillekin se jo itsessään voi olla kynnyskysymys. Jotkut eivät yksinkertaisesti toimi yöllä tai valvottuaan liian pitkään. Palautuminen hidastuu, mitä enemmän ikääkin tulee. Pienet lapset perheessä eivät yleensä ainakaan auta asiaa. Valitettavan monessa paikassa edelleen päivystysvuorot ovat 24 tunnin pituisia, osassa vielä sitäkin pidempiä, vaikka tutkimustietoa pitkin vuorojen haitallisuudesta on paljon. Nykyisessä työpaikassani seuraavan aamun osastokierto kuuluu osalla osastoista päivystysvuoron jälkeen hoidettavaksi ja aiemmin psykiatrialla päivystäessäni jatkettiin seuraava työpäivä päälle. Siellä päivystyspisteen kokonaisaktiivisuus oli matala, mutta sattuneesta syystä tahdosta riippumattoman hoidon arvioon tulevat potilaat menivät ambulanssikyytien suhteen jonon hännille ja tyypillisesti tulivat aamuyöstä päivystyspoliklinikalle.
Osa taas ei pidä päivystyksen ennakoimattomuudesta, kiireestä ja lyhytjänteisestä otteesta. Vastuu saattaa yön pimeinä tunteina painaa eri tavalla ja päätöksiä saattaa joutua tekemään päiväsaikaa itsenäisemmin. Tällöin onneksi löytyy paljon mielenkiintoisia erikoisalavaihtoehtoja, joissa päivystysvelvoitetta ei ole. Kuitenkin omassa tuttavapiirissänikin on monia, jotka ovat päätyneet vaihtamaan erikoistumissuunnitelmiaan erikoisalapäivystyksiä hetken kokeiltuaan. Voiko tulla hyväksi paljon päivystävän alan erikoislääkäriksi, jos ei halua hoitaa päivystyspotilaita? Mielestäni voi, silloin ammattiosaaminen kohdistuu vain eri asioihin. On harmillista, jos lastenlääkäriksi haluava joutuu luopumaan haaveestaan itkettyään liian monen päivystyksen jälkeen ahdistustaan ja väsymystään.
Joskus päivystysvelvoitetta perustellaan sillä, että jaettu kurjuus on puoli kurjuutta. Ymmärrän ajatuksen etenkin silloin kun päivystysten määrä uhkaa vähäisen päivystäjien määrän vuoksi nousta liian korkeaksi. Ajatus siitä, että joku tekee kauhusta kankeana koko ajan epämukavuusalueellaan ollen pakolliset päivystykset, tuntuu ammatillisesta näkökulmasta, noh, väärältä. Itse työskentelen päivystyksessä huomattavasti mieluummin kollegan kanssa, joka pitää päivystämisestä ja tekee sitä, jos ei nyt into piukeena, niin ei myöskään pakotettuna. Uskon myös, että sellaisen lääkärin myös potilas valitsisi.
On kuitenkin väärin, että monella erikoisalalla erikoistuvien määrään vaikuttaa ensisijaisesti päivystysten pyöriminen eikä koulutusresurssit tai paikalliset erikoislääkäritarpeet.
Avainasemassa päivystämisen mielekkyyteen on erityisesti erikoistuvan näkökulmasta riittävä seniorituki ja mahdollisuus palautua. Päivystys pitäisi järjestää niin, että kenenkään ei kuulu päivystää, mutta kaikki haluaisivat päivystää. Näihin on vielä matkaa monessa päivystyspisteessä.
Tiia Mönttinen
NLY:n hallituksen jäsen
Tämän kolumnin kirjoittaminen aloitettiin.. päivystysvapaalla. Sitten se kirjoitettiin uudestaan seuraavana päivänä.