Nuoren lääkärin tulevaisuuteen vaikuttavia muutoksia suunnitellaan aktiivisesti. Yhtenä keskeisimpänä lienee erikoistumiskoulutuksen uudistus. Tähän asti ilmoittautuminen koulutukseen on ollut yksinkertaista – suurin haaste on ollut löytää itselleen sopivin erikoisala. Toisin tulee olemaan  tulevaisuudessa. Erikoistuvien valintaan pohditaan vimmaisesti sopivia keinoja ja jatkossa erikoistuvia pyritään ohjaamaan aloille, joissa erikoislääkäreistä (EL) on jo nyt tai tulee olemaan pulaa. Toisena haasteena on suurten sisäänottomäärien kurssit. Miten erikoistumisjärjestelmä kestää tämän väkimäärän? Nykyisellään ei kestäkään, ja siitä muodostuu tiukka pullonkaula. Hannu Halila kirjoitti taannoin syntymässä olevasta epäsuhdasta Lääkärilehden pääkirjoituksessa numerossa 34/2016.

Nykyisestä tosiasiallisesti erikoistumista suorittavien määrästä ei ole tarkkaa tietoa kenelläkään – kaikki ilmoittautuneista eivät koskaan aloita erikoistumista tai valmistu erikoislääkäreiksi, eivätkä kaikki työskentele erikoistumisviroissa. Lähivuosina uusia EL-tutkintoja arvioidaan tulevan noin 500 vuodessa, 2020-luvulla noin 600. Osa tutkinnoista on kaksoistutkintoja, joten todellinen uusien erikoislääkärien määrä jää tätä vähäisemmäksi. Kun lääketieteen opinnot aloittaa vuosittain noin 750 henkilöä ja ulkomailta valmistuu vuosittain yli 100 suomalaista lääkäriä, tarkoittaa se karkeasti arvioiden sitä, että erikoistuvan lääkärin pesti löytyy vain noin 70%:lle valmistuvista lääkäreistä. Viimeisimpien selvitysten mukaan kuitenkin 95% valmistuvista lääkäreistä mielisi erikoistumaan.

Suurten lääkäri-ikäluokkien eläköityminen on suurimmillaan 2020-2028, eivätkä tuohon mennessä valmistuvat erikoislääkärit riitä täyttämään tyhjiksi jääviä työpaikkoja . Nyt aloittaneet isot vuosikurssit alkavat valmistua 2021 alkaen. Mikäli erikoistumisjärjestelmä ei tule kasvattamaan huimasti kapasiteettiaan, jäänee n. 30% valmistuvista lääkäreistä erikoistumisjärjestelmän ulkopuolelle vuosittain, mikä takaa perusterveydenhuollon toiminnan, mutta aiheuttaa jo muutamassa vuodessa merkittävän epäsuhdan erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon lääkäriresurssien välille. Perusterveydenhuollon merkittävä vahvistuminen tulee kuormittamaan myös erikoissairaanhoitoa.

OECD-tilastot ovat yllättävää luettavaa. Itse asiassa Suomessa on lääkäreitä likimain saman verran suhteutettuna asukasmäärään kuin muissa OECD-maissa (v. 2013 Suomessa 3,0 lääkäriä 1000 hlöä kohti, kun keskiarvo on 3,3 lääkäriä/1000 hlöä). Ruotsissa lääkäreitä on 4,0 1000 hlö kohti, Norjassa 4,3, Tanskassa ja Islannissa 3,6. Jos sisäänotot jatkuvat yhtä suurina kuin nyt niin vuonna 2000 syntyneestä ikäluokasta joka 75:stä tulee medisiinari, millä lukemalla otamme lääkäritiheydessä johtoaseman koko läntisessä maailmassa. Suomalaiset eivät liene sen sairaampia kuin muutkaan länsimaalaiset, joten jos sisäänottomäärissä ei tapahdu muutosta, on perusteltua odottaa lääkärityöttömyyttä.

Lääkärikuntamme on myös ikärakenteeltaan nuori. Alle 55-vuotiaiden lääkäreiden osuus on Suomessa korkeampi kuin OECD maissa keskimäärin.  Vuonna 2013 100 000 ihmistä kohti valmistui keskimäärin 11,5 uutta lääkäriä vuodessa, Suomessa vastaava luku oli 12,7. Naisia lääkärikunnasta meillä on 57% kun keskimääräinen osuus OECD-maissa on 45%. Vastaanottojen määrissä Suomi on häntäpäässä – OECD asukas käy keskimäärin 6,6 kertaa vuodessa lääkärin vastaanotolla, kun suomalainen käy 2,6 kertaa. Ruotsalainen käy hieman useammin, 2,9 kertaa vuodessa. Keskimäärin OECD-maissa vastaanottoja per lääkäri on 2294 vuodessa, kun Suomessa vastaava luku on 862. Tällä mittarilla Ruotsi pitää kuitenkin pohjaa 724 käynnillään. Suomessa lääkärin työaika hukkuu siis johonkin muuhun kuin vastaanottojen pitämiseen.

Vuonna 2008 OECD on julkaissut raportin jossa vertaillaan lääkärikuntia kolmessatoista länsimaassa. Vertailumaissa lääkärit tekevät noin 50-tuntista viikkoa, Suomessa 40-tuntista. Luvuissa ei ole mukana päivystystä. Erikoislääkäreillä viikot ovat muutaman tunnin pidempiä kuin yleislääkäreillä. Palkkavertailussa Suomi jää hännille myös kun palkkataso suhteutetaan kunkin maan keskimääräiseen palkkatasoon, ostovoimaan ja käytettyyn työaikaan.

Meitä lääkäreitä on siis suunnilleen yhtä paljon tai enemmän kuin keskimäärin muissakin OECD-maissa. Vastaanottoja pidämme melko vähän, mutta tyhjän panttina emme empiiristen havaintojen perusteella ole, työtä riittää ja aikaa hupenee turhalta tuntuviin asioihin, kuten paperitöihin ja heikosti toimiviin potilastietojärjestelmiin. Ajatus siitä, että lääkäripulan taustalla ovat väärät painotukset lääkärien ajankäytössä on väläytetty Työ- ja elinkeinoministeriön viime keväänä julkaisemassa  raportissa. Samaisessa raportissa pohdittiin lääkärin työnkuvan uudelleenorganisointia ja joidenkin tehtävien siirtämistä erityisesti tätä tehtävää varten koulutetuille hoitajille. Ehkä meitä ei sittenkään ole liian vähän? Ja voi olla, että jos nykyinen lääkärikuntamme saisi keskittyä ainoastaan lääkärin ammattitaitoa vaativiin töihin niin meille kaikille ei riittäisi enää lääkärintöitä.

Lähteitä:

Hannu Halila. Mahtuvatko kaikki erikoistumaan? Lääkärilehti 34/2016, s. 2011.

Johanna Rellman. Erikoislääkäri- ja erikoishammaslääkärikoulutustarpeen arviointi vuoteen 2030. Sosiaali- ja terveysministeriö 2016.

OECD (2015) Health at a Glance 2015: OECD Indicators, OECD Publishing, Paris

OECD (2008) OECD Health Working Papers No.41, OECD Publishing, Paris

Deloitte Oy. Hoito- ja hoivapalvelualan tila ja tulevaisuuden näkymät. Työ- ja elinkeinoministeriö 2015.