Suomen terveydenhuolto on osoittautunut kustannustehokkaaksi useissa vertailuissa. Muun muassa vuonna 2014 julkaistun Euro Health Consumer Index -raportin mukaan suomalainen terveydenhuolto on jopa EU:n kustannustehokkainta. Mutta pärjäisikö Suomi yhtä hyvin, jos mukaan laskettaisiin terveydenhuollon järjestelmistä ja rakenteesta aiheutuvat välilliset kustannukset? Erityisesti hoitoon pääsyn odottamiseen kuluvasta ajasta mahdollisesti aiheutuvat kustannukset ja tuottavuuden aleneminen.

Osaltaan jonot toimivat toki myös puskurina, erityisesti perusterveydenhuollossa. Osa potilaiden vaivoista ehtii parantua jonottaessa: akuutisti alkanut selän lihaskipu ehti helpottaa ja suolen toiminta normaalistua odottaessa, eikä lääkärin arviota enää tarvitakaan. Ajoittain kohtaan argumentteja, ettei kaikkia jonoja kustannussyistä perusterveydenhuollossa pitäisikään poistaa: jos hoitoon pääsyssä ei ole jonoja, hoitoon hakeudutaan helpommin, tutkimuksia tehdään mahdollisesti enemmän ja hoidon kokonaiskustannukset nousevat.  

Perusterveydenhuollon jonot ovat samalla kuitenkin voimakkaasti eriarvoisuutta lisäävät puskuri: rahalla kun pääsee yksityispuolelle aina ja työterveyshuoltokin vetää.

Tilanne muuttuu lähes yksinomaan negatiiviseksi viimeistään, kun hoidon tarve on jo todettu: Kun potilaan on esimerkiksi terveyskeskuksessa tai työterveyshuollossa, katsottu tarvitsevan tutkimuksia tai erikoissairaanhoidon arviota, näihin tulisi päästä pian. Kenen etu on, että potilas odottaa ensin kuukauden magneettitutkimukseen ja sen jälkeen vielä muutaman viikon lääkärin vastaanotolle kuulemaan tuloksia ja keskustelemaan jatkohoitolinjoista? Ei potilaan, ei työnantajan, ei yhteiskunnan eikä lääkärin.

Erityisesti jokainen odottamisen vuoksi sairauslomalla vietetty päivä on yhteiskunnalle erittäin kallis. Menetetty työpanos huomioiden Elinkeinoelämän keskusliitto on arvioinut, että yhden sairauslomapäivän hinta yhteiskunnalle on työtehtävästä riippuen 100-500 euroa, keskimäärin 350 euroa. Kuuden viikon sairauslomasta kertyy yhteiskunnalle jo 10 000 euron lasku.

THL:n tilastojen mukaan elokuun 2016 lopussa erikoissairaanhoidon hoitoon jonotti 113 321 potilasta, ja keskimääräinen mediaaniodotusaika lähetteen hyväksymisestä erikoissairaanhoidon lääkärin vastaanotolle oli sairaanhoitopiiristä riippuen noin 35-70 vuorokautta. Jos oletetaan, että puolet jonottajista on työikäisiä ja näistä puolet sairauslomalla, on jonottamisesta yhteiskunnalle aiheutuva kokonaiskustannus lähes 10 miljoonaa euroa päivässä. Ja koko jonotusajan kustannus noin puolen miljardin luokkaa. Ja tähän päälle tulevat toki vielä lähetteen käsittelyyn kuuluva jonottamisaika, tai ESH:n sisällä myöhemmin tapahtuva jonottaminen esimerkiksi kuvantamistutkimuksiin. Jonojen lyhentämisellä voitaisiin siis oikeasti säästää miljardeja vuodessa.

Miljardilla rakentaisi jo pari sairaalaa tai palkkaisi aika monta lääkäriä tai sairaanhoitajaa.

Ongelmallista on, ettei tämä valtava tulonmenetys näy suoraan missään. Sairaanhoitopiirin taseen kannalta on aivan sama, onko jonoa kaksi vai 20 päivää. Menetys on työnantajan ja yhteiskunnan, ei terveydenhuoltojärjestelmän. Näin ollen sairaanhoitopiireillä ei välttämättä ole erityisestä intressiä purkaa jonoja, etenkään jos se tuo lisäkustannuksia sairaanhoitopiirille. Kun jokainen taho yrittää optimoida oman tonttinsa, unohtuu kokonaisuus, mikä saattaa tulla kovin kalliiksi yhteiskunnalle.

Ongelmaa on vaikea ratkaista ilman keskitettyä valtakunnallista ratkaisua. Nykyinen pirstaloitunut terveydenhuollon rahoitusmalli ei motivoi riittävästi jonojen purkuun. Toivottavasti SOTE-uudistus ja sen myötä terveydenhuollon rahoituksen yksikanavoittaminen tuo jonojen purkuun riittäviä kannustimia. Jo se auttaisi, että sairaanhoitopiireissä, kunnissa ja valtion tasolla ymmärrettäisiin, että aika on rahaa, myös potilaiden kohdalla.