Eutanasialakialoite on nostanut keskustelun elämän loppuvaiheen hoidosta taas ajankohtaiseksi. Kansalaisaloite tulee ylittämään näillä hetkillä asian käsittelyn edellyttämän 50 000 allekirjoituksen rajan ja tulee siten etenemään eduskuntaan. En tosin osaa sanoa, mihin kysymykseen kansalaiset ovat ajatelleet vastaavansa, kun aloitteessa ei juurikaan määritellä eutanasiaa tai varsinkaan sen vaihtoehtoja.

Moni tuttuni on jakanut kansalaisaloitetta sosiaalisessa mediassa ja ilmoittanut yksikantaan tukevansa aloitetta. Lääkärikunnan kesken asia on myös esillä ja eri yhteyksissä nousee esille kyselytutkimuksen tulos, jonka mukaan suurin osa lääkärikunnasta kannatta eutanasiaa tiettyjen edellytysten vallitessa. Huomattavasti harvempi haluaisi olla suorittamassa sitä.

Muistelen itse kiinnostuneeni eutanasian etiikasta vuonna 1992, jolloin sain kurssikavereiltani syntymäpäivälahjaksi (sic!) Jorma Palon kirjan ”Saanko elää, saanko kuolla”. Sen jälkeen on tapahtunut paljon: Kyselytutkimusten mukaan yleinen asenne eutanasiaa kohtaan on muuttunut sallivammaksi ja monissa muissa maissa eutanasiaa on päästy harjoittelemaan käytännössä. Samaan aikaan lääketiede ja sen mukana saattohoito on kehittynyt, minkä olisi luullut päinvastoin vähentävän tarvetta eutanasialle.

Parissa kymmenessä vuodessa kysymys eutanasiasta ei ole valitettavasti muuttunut minulle yhtään selkeämmäksi. Siksi tuntuu kovin oudolta, että niin moni vastaa kysymykseen eutanasiasta epäröimättä ”kyllä”.  Keskusteluissa suuren painoarvon saavat surulliset tarinat läheisen kuolemaan liittyneistä ahdistuksesta ja kärsimyksestä sekä yksilön oikeuksiin liittyvät perustelut ja väite, ettei yhden ihmisen oikeus eutanasiaan ole keneltäkään muulta pois. Asian vaikutukset muun muassa terveydenhuoltoon ja yhteiskunnan käsityksiin ihmisarvosta, vanhuudesta, sairaudesta ja kuolemasta eivät näytä huolestuttavan.

Oma intuitioni on eutanasiaa vastaan. Minusta tuntuu pahalta ajatus, että kuolevan ihmisen kärsimyksiä ja ahdistusta ei pystytä ratkaisemaan hyvällä hoidolla, vaan ihminen kärsii niin kovin, että haluaa mieluummin kuolla. En halua uskoa, ettei lääketiede ja hyvä hoiva pysty parempaan, ja tuon epäonnistumisen seurauksena ihmiset ovat valmiita surmaamaan toisen ihmisen.

Jos tätä asiaa haluaisi kuitenkin lähestyä intuition ja tarinoiden sijaan jotenkin rationaalisesti, niin eikö tulisi aloittaa selvittämällä saattohoidon nykytila ja se, missä määrin hyvästä saattohoidosta huolimatta kuolemaa lähestyvillä esiintyy ratkaisemattomia ongelmia? Sitten haluaisin tietää, mitä nuo ongelmat ovat ja mikä niiden ratkaisemiseksi on tehokkain ja eettisesti vähiten ongelmallinen tapa. Jos tuon selvityksen tuloksena on, että osassa tapauksissa tarvitaan eutanasiaa, jatkettakoon sitten tämän lakialoitteen valmistelua.

Suurin huoleni ei ole ajatus eutanasian hyväksymisestä. Suurin huoleni on, että asia ei saa kunnollista asiantuntijavalmistelua ja vastuullista poliittista käsittelyä, vaan että poliitikot vetäytyvät vaikeassa asiassa yleisen mielipiteen taakse. Sellaiseen poliittisella päätöksenteolla on ollut taipumusta näinä populismin aikoina muutenkin.

 

Tatu Kemppainen

Erikoislääkäri

NLY:n hallituksen jäsen