Genevessä, Punaisen ristin museossa, on esillä henkilörekisteri 100 vuotta sitten ensimmäisessä maailmansodassa kadonneista, haavoittuneista ja kuolleista.  Se on pysähdyttävä näky. Vaikka ensimmäisen maailmansodan loppumisesta tuli juuri tätä kirjoittaessani kuluneeksi sata vuotta, vaikka mediaa kiertävät kuvat Merkelistä ja Macronista kättelemässä sodan muistomerkillä, on hyvä muistaa, että konfliktien aika ei valitettavasti ole ohi.

Solidaarisuus ja humanitaarinen apu olivat Euroopan lääkärijärjestön (CPME) yleiskokouksessa vahvasti läsnä. Kokouksen avasivat valokuvat lääkäreistä paksun kyynelkaasun keskellä Turkissa, vangittuina yritettyään auttaa vahingoittuneita. Kansainvälinen yhteistyö tuo kollegojen tarinoissa lähelle todellisuuden, joka muulloin jää median varaan. Opiskelijoiden kattojärjestön kokouksessa kuutisen vuotta sitten syyrialainen lääketieteenopiskelija kertoi mielenosoituksesta levottomuuksien alkuaikoina. Siitä, miten hänen serkkuaan puukotettiin hänen vierellään. Miltä tuntui jatkaa juoksemista toisen jäädessä maahan. Toisen tarinan syyrialaisten kokemuksista välitti vuosi myöhemmin pakolaisleireillä avustanut lääketieteen opiskelija, joka oli nähnyt pienen 4 vuotiaan tytön menehtyvän lievään infektoituneeseen palovammaan perushoivan puutteessa.

Rauha on terveyden ensimmäinen edellytys. Punaisen Ristin perustajana pidetty Henry Dunant käynnisti maailmanlaajuisen liikkeen sotien ja konfliktien uhrien hoitamiseksi ja suojelemiseksi. Hän näki, että on oltava neutraali taho, jonka tehtävänä on hoitaa kaikkia haavoittuneita yhtä lailla ja että tälle humanitaariselle organisaatiolle on myönnettävä neutraliteetin tuoma suoja sotatoimien keskellä. Dunantin ajatusten pohjalta luotuihin Geneven sopimuksiin ovat sitoutuneet kaikki maailman valtiot. Kriisien luonne on kuitenkin muuttunut, ja kriisialueilla on muun muassa osin luovuttu terveydenhuollon tunnisteista niiden maalittaessa terveydenhuollon työntekijöitä ja potilaita iskujen kohteeksi. Monisyisissä konflikteissa kansainvälisillä sodankäynnin sopimuksilla on vähän arvoa.

Toisaalta terveydenhuollon työntekijät kohtaavat yksilötason konflikteja aina ja väkivallan uhka on läsnä myös vakaammissa yhteiskunnissa. Poliittinen ohjaus pyrkii Suomessakin rajoittamaan lääkärin ja potilaan välistä luottamuksellisuutta, sillä vastikään on esitetty lievennyksiä lääkärin salassapitovelvollisuuteen. Tarkoituksena on laajentaa lääkärin velvollisuutta ilmoittaa mahdollisesti uhkaavasta potilaasta poliisille ennakoivasti. Vaikka esitys ei tämän hallituskauden osalta etene lainsäädäntöprosessissa, ei lopullisia takeita hankkeesta luopumiseksi ole toimitettu.

Lääkärin ja potilaan välisessä luottamuksellisessa tilassa tiivistyvät lääkärin ammatin ja humanitäärisen työn ytimet. Luottamus on välttämättömyys hoitoon hakeutumiselle ja hoidon tarjoamiselle konfliktialueilla. Toisaalta luottamus suojelee terveydenhuollon työntekijöitä. Luottamus lääkärin ja potilaan välillä tarjoaa poikkeuksellisen mahdollisuuden tuoda esiin kaikista kaihertavimmat ja nöyryyttävimmät pelot ja huolet. Mitä seuraisikaan, jos kaikista hauraimmat yhteisömme jäsenet jäisivät vaille tätä toisen ihmisen kohtaamisen tuomaa lohtua?

Euroopan lääkärijärjestön kokouksen päätimme Geneven julistukseen yhdessä ääneen lausuttuna. Seremoniallisuus on ajassamme vähenevä trendi, mutta tunnen yhä edelleen syvää ylpeyttä niistä periaatteista, joille ammatillisen elämämme rakennamme. Lääkäriyden perustan tulee nojata inhimillisyyteen.