“Onko se antibioottireseptin kirjoittaminen niin vaikeaa?”, totesi flunssainen potilas minulle taannoin päivystyksessä. Selitin pitkään, ettei virustautiin tarvita antibioottia, mutta potilas poistui silti ovia paiskoen. Olin kuulema huono lääkäri.

Millainen sitten on hyvä lääkäri?  

Potilaan, tai yhä useammin asiakkaan, mielestä hyvä lääkäri on sellainen, joka tutkii potilaan päästä varpaisiin, mieluiten muutenkin kuin omin käsin vastaanottohuoneessa. Kuuntelin muutama viikko sitten bussissa, kun iäkäs rouva kertoi vierustoverilleen, että on tavannut aivan ihanan lääkärin, joka otti oikein asiakseen selvittää potilaan peukalon tyven ajoittista kipuvaivaa. Ryhmyinen ulkonäkö viittasi selvään kulumaan, mutta varmuuden vuoksi lääkäri tarkasti vielä röntgenkuvat, senkat, HLA-B27:t, reumafaktorit ja kaikki, ja teki vielä ortopedin paperikonsultaationkin magneettikuvan tarpeesta. Rouvan sanoin: “Kulumaahan siellä vain oli, mutta nyt ei ainakaan enää tarvitsisi huolehtia. Jos vain kaikki lääkärit tutkisivat yhtä huolellisesti”. 

Jos kaikki tutkisivat yhtä huolellisesti kaiken, niin meiltä loppuisivat rahat. Koska vaikeaahan lääkärin työssä ei ole kirjoittaa antibioottireseptiä tai tehdä kuvaus- tai laboratoriokoelähetettä. Jokainen meistä, ja todennäköisesti potilaistammekin, osaisi sen. Kärjistäen: Ala-asteen oppimäärä riittää siihen, että osaa asetella kirjaimia peräkkäin ja sitten lukea numeroarvoja ja radiologin lausuntoja. Toki tutkimusten tulkinta vaatii koulutuksen kautta hankittua ymmärrystä. Mutta melkein suurinta lääkärin ammattitaitoa on kuitenkin tietää, milloin EI tarvitse tutkia tai hoitaa enempää.  

Usein tuo tietämys jatkotutkimusten tarpeettomuudesta tulee anamneesin ja oikein kohdennetun kliinisen tutkimisen kautta. Jättäessään reseptin ja kuvauslähetteen kirjoittamatta tai konsultaation tekemättä lääkäri ottaa aina pienen riskin, joutuu sietämään epävarmuutta ja luottamaan kliiniseen silmäänsä. Kliininen tutkiminen vastaanotolla on usein vaivalloisempaa kuin jatkotutkimuksiin lähettäminen. Pitäisi tuntea kliiniset testit, ja osata vielä tulkita, mitä se taas tarkoittikaan, jos Tinelin ja Phalenin kokeet ovat positiiviset.  

Jos vain potilaatkin ymmärtäisivät sen, että jos lähiterveyskeskuksessa ei aina “tutkita ollenkaan”, kun ei tehdä ENMG:tä tai katsota T3v:tä, niin se ei tarkoita ammattitaidottomuutta, vaan voi olla päinvastoin osoitus ammattitaidosta. Ja että lääkärille on usein paljon vaikeampi päätös olla kirjoittamatta antibioottireseptiä, kuin kirjoittaa se.  

Miksi tilanne on niin erilainen kuin vaikka autokorjaamoilla? Eihän kukaan halua viedä autoaankaan mekaanikolle, joka jokaisen pienen kolinan vuoksi purkaa aina koko moottorin. 

Entistä ajankohtaisemmaksi aihe nousee, jos ja kun SOTE-uudistus lisää valinnanvapautta ja  “raha seuraa potilasta”. Jos potilaat ohjautuvat yhä enenevästi lääkäreille, joilta saa aina halutessaan antibioottikuurin, hyaluronaattipistoksen tai lähetteen selän magneettiin, niin metsään mennään. Uudistus ei tuossa tapauksessa todellakaan tuota toivottuja kolmen miljardin euron säästöjä, vaan pahimmillaan edistää epäadekvaatteja, mutta potilasta miellyttäviä hoitotoimenpiteitä.  

Lääkäreille ei makseta vain siitä, että osaamme hoitaa potilailla todettuja sairauksia hyvin. Meidän tulee pystyä myös tekemään vaikeita päätöksiä ja käyttää koulutustamme hyväksi niin, että rajalliset terveydenhuoltomme resurssit kohdentuvat oikein ja tarpeettomia tutkimuksia ja hoitotoimenpiteitä vältetään.  

Hyvä lääkäri osaa paitsi hoitaa oikein, myös jättää joskus hoitamatta.

Joonas Rautavaara
LL, Nuorten Lääkärien Yhdistyksen hallituksen jäsen

Lue myös muita Nuori Lääkäri 6/15 -lehden kirjoituksia sekä aiempia Joonas Rautavaaran kolumneja.