Hoidon jatkuvuus on nostettu jälleen ratkaisuksi perusterveydenhuollon saatavuuden ja laadun haasteisiin. Sosiaali- ja terveysministeriö julkisti elokuun puolivälissä Omalääkäri 2.0 -selvityksen loppuraportin, jossa korostettiin jatkuvuuden positiivisten vaikutusten tutkimusnäyttöä ja esiteltiin omalääkäriyteen perustuva hoidon jatkuvuusmalli.
Omalääkäriys ei luonnollisestikaan ole uusi keksintö, ja sen historia ulottuu vuosikymmenien taakse. Vanhaan hyvään aikaan 1900-luvulla jatkuvuus oli pitkään erinomaisella tasolla, kun yksittäiset kunnanlääkärit olivat väestönsä saatavilla viikosta ja kuukaudesta toiseen. Lopulta kunnanlääkärijärjestelmä tuli kuitenkin tiensä päähän, ja perusterveydenhuollossa tehtiin itsenäisyyden ajan toistaiseksi suurin muutos, kun kansanterveyslaki astui voimaan 50 vuotta sitten 1972.
Terveyskeskuksissa hoidon jatkuvuus oli aluksi kunnanlääkäriaikaa heikompi, mutta 80- ja 90-luvuilla käynnistettiin kokeiluja omalääkäri- ja väestövastuumalleista. Näissä saatiinkin lupaavia tuloksia: jonot lyhenivät ja kustannukset pysyivät kurissa. 90-luvun lama ja rahoituksen painottuminen erikoissairaanhoitoon vuosituhannen vaihteen jälkeen heikensivät kuitenkin terveyskeskusten resurssointia merkittävästi. Tämä johti luopumiseen väestövastuista niiden muututtua työmäärältään hallitsemattomiksi. Tilalle alkoi syntyä erilaisia työpareihin ja tiimeihin perustuvia malleja. Resurssivajeen syveneminen kuitenkin jatkui, ja 2010-luvulle tultaessa ryhdyttiin puhumaan jo perusterveydenhuollon kriisistä.
STM:n loppuraportissa ja sen virittämässä keskustelussa on kannatettu terveysasemien palauttamista omalääkäriyteen perustuviksi. Omalääkärimalleista luopumiseen oli kuitenkin laman jälkeen syynsä, eikä tilanne ole nyt sen parempi. Lääkäriliiton uusin Terveyskeskusten lääkäritilanne -tutkimus antaa synkän näkymän terveyskeskusten pitovoimasta. Vaikka lääkärintehtävien määrä on kokonaisuutena noussut aavistuksen vuoden 2006 jälkeen, on viranhaltijoiden täyttämien tehtävien osuus laskenut samaan aikaan 65 %:sta lähes 50 %:iin. Terveyskeskuksissa oli 2021 selvästi vähemmän (oletettavasti) pysyviä lääkäreitä kuin kertaakaan edeltävän 16 vuoden aikana.
Terveyskeskuksissa oli 2021 selvästi vähemmän pysyviä lääkäreitä kuin kertaakaan edeltävän 16 vuoden aikana.
Koska terveyskeskuksessa – ja erityisesti omalääkärinä – työskentely on vaativaa, raportissa esitetään myös vahva suositus yleislääketieteen erikoislääkärien osuuden nostamisesta 2/3:aan terveyskeskusten lääkärityövoimasta. STM:n uunituoreesta erikoislääkäritilanteen ja koulutustarpeen katsauksesta nähdään, että tämäkin tavoite on vielä pitkään saavuttamattomissa. Vaikka vuoden 2021 kaikki 1878 työikäistä yleislääketieteen erikoislääkäriä koottaisiin terveyskeskuksiin, riittäisi heitä alle puoleen viroista. Todellisuudessa erikoislääkärien osuus perusterveydenhuollossa on noin 30 %. Optimistisen ennusteen mukaan yleislääketieteen erikoislääkärien määrä voisi vuonna 2035 olla 2600, mutta tämäkin johtaisi vain noin 43 %:n osuuteen olettaen, että terveyskeskusten vetovoima pysyy nykyisellä tasolla. Jos terveyskeskuksiin perustettaisiin vielä 1000 uutta lääkärinvirkaa, jäisi osuus 13 vuoden kuluttua 34 %:iin.
Kansallisella tasolla tilanne näyttää siis omalääkärimallin kannalta tällä vuosikymmenellä vähintäänkin haastavalta, vaikka kokeneita ja pysyviä lääkäreitä olisikin osassa terveyskeskuksista riittävästi. Näiden keitaiden ulkopuolella hoidon jatkuvuutta ei voida korjata pelkällä toimintamallien muokkaamisella. 2000-luvun jälkeistä työvoimarakenteen kehitystä seuratessa voikin arvioida, että nykyiset toimintamallit ovat enemmänkin oire vaikuttavuuden heikentymisestä kuin syy siihen. Perusterveydenhuollon pelastamisessa tulisikin ministeriötasolla keskittyä suurempien kysymysten, kuten työvoiman riittävyyden, osaamisen ja pysyvyyden, ratkaisemiseen ennen toimintamallien virittelyä.
Kristian Taipale
Terveyspoliittisen valiokunnan jäsen
