Muistelin tässä äippäloman kuluksi omaa tk-jaksoani joka oli juuri alkanut 5-v sitten. Muistan työn olleen jännittävää ja mielenkiintoista, potilaiden pääasiassa tosi mukavia ja työkavereiden aivan huippuja. Muistan myös olleeni aivan uupunut ja loppu, fyysinen kunto oli heikompi kun koskaan ennen tai jälkeen ja tuntui ettei työpäivän jälkeen minusta ollut enää mihinkään. Työ oli kiireistä ja päivät venyivät pitkiksi, mutta edeltävästi olin tehnyt keikkapäivystyksiä jopa 200h/kk ja tk-aikana päivystyksiä ei ollut joten sain nukkua öisin ja viikonloput olivat vapaita, eli töitä oli tuntimääräisesti aiempaa vähemmän ja ne sijoittuivat virka-ajan ympärille. Tunneista ei siis ollut kyse, eikä työ lääketieteelliseltä sisällötään ollut myöskään sen vaativampaa kuin mihin olin tottunut.
Viime vuodet olen ollut erikoistumassa yliopistosairaalassa jossa niin ikään työ on kiireistä ja päivät venyvät usein ja tuntimääräisesti päivystysvelvollisuus tarkoittaa, että töitä on jopa paljon enemmän kuin terkkariaikoina ja näistä iso osa on iltaisin/öisin/viikonloppuisin. (Palkka on myös tk-aikoja pienempi.) En kuitenkaan koe olleeni läheskään yhtä uupunut tai loppuun kulutettu. Miksi?
Tätä pohtiessani tulin siihen lopputulokseen että tärkein syy on se, että tk:ssa rakenteet ja kiire olivat sellaisia, että ne pakottivat tekemään työtä huonommin kuin olisin halunnut. Jouduin koko ajan venyttämään ammattietiikkaani ja joko hoitamaan potilaan asiat huonosti tai sitten olemaan tosi paljon myöhässä ja uhraamaan kaiken vapaa-aikani. Koin jatkuvaa riittämättömyyttä. On muitakin eroja, kuten seniorituki, mutta tämä jatkuva sisäinen kamppailu on se, mikä minut uuvutti. Tämän vuoksi olen niin onnellinen, ettei minun tarvitse enää tehdä tk-työtä – vaikka työnä sen haastavuus ja monipuolisuus monin tavoin houkuttaisivatkin.
Ohessa linkki Lara Juvosen tekstiin. Kollega avaa tekstissä hienosti niitä syitä, miksi terveyskeskuksien on vaikeaa saada nuoria lääkäreitä töihin muuta kuin pakolliseksi 9kk jaksoksi. Minusta kaikki kiteytty kuitenkin juuri tuohon ammattietiikan venyttämisen tarpeeseen. Kyse ei siis ole nuorten lääkäreiden laiskuudesta tai rahanahneudesta.
Miksi tämän pitäisi kiinnostaa ketään muuta kuin lääkäreitä? Koska eniten tästä kaikesta kärsivät potilaat. Potilaat, jotka joutuvat odottamaan lääkärin vastaanotolle pääsyä kohtuuttoman kauan. Potilaat, jotka vastaanotolle päästessään eivät ehdi tuoda esiin kaikkia huoliaan, koska aikaa on vain 15min. Potilaat, jotka joutuvat kohtaamaan kiireisen ja uupuneen lääkärin.
Tästä kärsii myös veronmaksaja, koska yksi huolellinen käynti voisi säästää toistuvilta päivystyskäynneiltä. Lisäksi väsynyt ja kiireinen ja kokematon lääkäri vailla kunnon senioritukea määrää herkemmin turhia tutkimuksia ja kiire pakottaa myös turhien kontrollien määräämiseen. Terveydenhuollossa terveyshyödyn mittarina se, kuinka usein ovi käy, ei vaan yksinkertaisesti toimi.
(Ja ei, ratkaisuna ei ole koulutusmäärien lisäys, palkan lasku/nosto tai pakollisen palvelun pidentäminen)
Henna Aro, erikoistuva lääkäri
(Julkaistu kirjoittajan luvalla, alunperin kirjoittajan Facebook-seinältä 19.10.2019.)
