Code blue, tuttu tv:stä. Entäs tosielämässä? Elvytys tuli käsitteenä ja teoriana tutuksi lääkiksessä. Luennolla siitä puhuttiin ja muutama harjoituskin oli. Mietin useasti lääkiksen aikana, että mitä se tosiasiassa on. Miltä tuntuu, kun ensimmäinen elvytys tulisi vastaan ja miten sitä osaisi toimia tilanteen vaatimalla tavalla? Osaisiko ottaa tilanteen haltuun? Pystyisikö tulkitsemaan sydänkäyrää? Harjoitukset ja asiasta lukeminen on kaukana todellisesta tilanteesta.

Sairaalassa töissä ollessa tulee eteen elvytysharjoituksia, jotka menevät jonkilaisen kaavan mukaan. Mukana on hoitajia ja kollegoita. Sen aikana keskustellaan miten meni ja mitä voisi tehdä paremmin mahdollisessa oikeassa elvytys-tilanteessa. Kuulostaa hyvältä ja sitähän se onkin. On tärkeää harjoitella, vaikka kuinka unohtaisi asioita. Virheistä oppii ja on mukavampaa oppia harjoitusten virheistä, kuin työn virheistä. Harjoituksessa ei käy kuinkaan, vaikka tilanne menisikin aivan väärin. Toki elävässä tilanteessa sairalassa se on hieman erilainen juttu. Päivystyksessä yöllä kun joutuu tilanteeseen, missä tajuaa, että nyt on oikeasti tarve aloittaa elvytys. Paikalla tulee usein hyvinkin nopeasti muutama hoitaja ja lääkärikollega, joten ei hätää. Lääkkeitä ja tarvikkeita on, millä tehdä tarvittavat toimenpiteet. Happi tulee seinästä ja tippateline on huoneen nurkassa. Defibrillaattorissa akku on ladattu ja tilaa useimmiten on potilaan ympärillä. Joku yleensä tietää potilaasta anamneesia ja joku ammattilainen on ehkä nähnyt mitä on tapahtunut. Sairaalassa tai terveyskeskuksessa tilanteen tullessa eteen et ole yksin etkä ilman välineitä. Entä kun olet vapaa-ajalla?

Autolla liikkuessa tien päällä usein näkee kolareita. Huokaisen aina helpotuksesta, kun näen, että ihmiset ovat nousseet ulos autoista ja että tilanne ei vaadi apuani. Ambulanssikin on monesti jo paikalla. Mitä jos olisikin ensimmäisenä paikalla? Kerran olin kolarin sattuessa näköetäisyydellä. Mies tuli itse autosta ja kun palokunta tuli paikalle nopeasti. Pääsimme jatkamaan matkaa. Mutta entä kun kaikki ei olekaan hyvin ja tilanne vaatii tekemään jotain. Lomani sai vähän aika sitten järkyttävän lopun, kun jouduin elvyttämään toista matkustajaa lentokoneessa toisen kollegan sekä ensihoitajan kanssa. Joitakin välineitä toki oli, mutta paikka oli outo ja enempää ammattitaitoisia ihmisiä ei ollut. Ikävä tuli oman sairaalan ensiapua, jossa kaikki välineet löytyvät omilta tutuilta paikoiltaan ja henkilökuntaa saadaan lisää auttamaan tarpeen mukaan. Lennolla ei voinut ottaa itsestään selvyytenä edes stetoskoopilla kuuntelua. Koneen melu kun esti sydämen ja keuhkojen kunnollisen auskultoinnin. Välineistöä tässä tapauksessa oli jonkin vrran, joten pystyimme tekemään jotakin. Entä jos olisi juoksulenkillä illalla tai vaikkapa hiihtoladulla. Ilman välineitä ja apujoukkoja. Olisin helposti aika hukassa, jos jotain muutakin tarvitsisi tehdä kuin soittaa apua.

Harjoitukset tulivat mieleen lentokoneessa, samoin elvytyskaavio. Täysin kirkkaana se ei ollut mielessä. joten kertaus ei olisi pahitteeksi jatkossakaan. Ja mitä useammin sitä käy läpi, sen paremmin sen muistaa. Aionkin tästä lähin osallistua kaikkiin hätätilanne- ja elvytyskoulutuksiin, joihin vain voin osallistua. Ja kehotan lämpimästi muitakin tekemään niin. Ja selvittämään myös, missä se defibrillaatori on osastolla. On mukavampi tietää missä se on tarvitsematta sitä koskaan, kuin etsiä sitä tarvitessaan.