Opiskeluvuosi alkaa olla kandeilla lopuillaan. Itse heräsin tähän asiaan viimeistään tänään Seinäjoen hajautuksessa, kun tajusin että kolmen viikon päästä pitäisi olla ”tiskin toisella puolella”, ja oikeasti itse olla hoitamassa potilaita, toki ohjaavan lääkärin valvovan silmän alla. Ajatuksesta säikähtäneenä ja toisaalta myös innostuneena kyselin oman klinikkaryhmältäni jäseniltä fiiliksiä tulevasta kesästä. Olemme siis neljännen vuoden kandeja ja ensimmäistä kertaa menossa töihin lääkäreinä.
Tulevia työpaikkoja löytyi sekä terveyskeskuksen vuodeosastolta että erikoissairaanhoidon puolelta. Ensimmäinen kommentti oli kaikilta sama, ja johon kaikkien tunnelmat ensikesästä voisi tiivistää: Jännittää. Jännittää, että kuinka tulee jaksamaan työssä ja sen tuomassa paineessa. Jännittää, kuinka oma ammattitaito riittää. Jännittää vuorotyön tuomat vaihtelut työnkuvaan. Jännittää, saako tarpeeksi hyvää senioritukea, vai joutuuko olemaan ihan yksin päätösten kanssa. Toisaalta jännitys oli myös positiivista, odottavaista: Pääsee oppimaan uutta ja toimintaa käytännössä. Pääsee oikeasti itse pohtimaan asioita eikä tarvitse vain vierestä seurata. Pääsee kehittämään omaa ammatillista itsevarmuutta. Pääsee tekemään erilaisia toimenpiteitä. Pääsee haastamaan itseään aivan uudella tavalla ja ottamaan niin sanotusti miehestä mittaa.
Kaiken kaikkiaan jännitys on kuitenkin enemmän kutkuttavaa kuin pakokauhua ja pelkäämistä.
Keskustelimme myös koronan vaikutuksesta opetukseen ja onko se jotenkin vaikuttanut tämänhetkiseen jännitykseen. Pohdimme, olisiko tunnelma nyt erilainen, jos opetus olisi järjestetty aiempien vuosien tapaan lähiopetuksena eikä korvattu etäopetuksena niiltä osin kuin se oli tänä vuonna tehty. Klinikassa on joiltain osin ollut vähemmän potilaskontakteja kuin normaalisti, jotain ryhmätöitä on korvattu etäopetuksella, ja opetuskiertoja on korvattu etäopetuksella. Ryhmässäni opetushenkilökunta sai paljon kiitosta luovista ratkaisuistaan toteuttaa erilaisia lähikontaktia vaativia opetuksia etämuodossa, eikä niitä tyydytty korvaamaan vain kalvosulkeisilla. Toisaalta harmiteltiin etätoteutuksia, joissa potilaiden esitiedot ja status tulevat kahdella PowerPoint-slidella annettuna ilman, että olisi itse päässyt tutkimaan ja haastattelemaan tai edes päässyt seuraamaan vierestä ja sitä kautta pohtimaan ongelmaa. Luento-opetuksen etäjärjestelyt aiheuttivat ristiriitaisia tunteita: osa koki, että etänä pystyy keskittymään paremmin ja osa taas huomasi ajatustensa karkailevan jonnekin muualle kuin itse asiaan.
Loppuen lopuksi tunnelma oli, että vaikka kyseiset opetukset olisi järjestetty lähiopetuksena tai opetuksia olisi ollut enemmänkin, ei se olisi poistanut tämänhetkistä jännitystä. Onneksi moni jo valmistunut kaveri tai jo pidempään työelämässä ollut kollega on lohduttavasti todennut, että tässä ammatissa parhaiten oppii itse tekemällä. Lisäksi avun kysymiseen kaikki ovat kannustaneet hyvin matalalla kynnyksellä. Olisi pikemminkin outoa ja epäilyttävää, jos ensimmäistä kesää töissä oleva kandi vain työskentelee yksin hiljaa eikä mistään ole kysyttävää, eräs erikoistuva lääkäri totesi.
Ensi kesää jännittyneenä ja innostuneena odottaen
Tuomas Nyrhilä
LK 4, Tampere
SML:n hallituksen jäsen
