Moni ystävistäni on yllättynyt, kun kerron, etten kannata eutanasiaa. ”Olethan lääkäri, miksi et halua lievittää kärsimystä ja sallia potilaalle arvokasta kuolemaa?” Haluan toki, mutta ainakin tämänhetkisen kokemukseni perusteella en halua tehdä sitä eutanasian keinoin, vain muilla, jo käytössä olevilla keinoilla, jos potilaan tilanne sitä vaatii.
Helmikuun puolivälissä eduskunta joutuu päättämään asiasta, johon liittyvää keskustelua on käyty asian tärkeys huomioiden mielestäni erittäin vähän. Se on ymmärrettävää siinä mielessä, että harva joutuu onneksi oman tai lähipiirin sairautensa vuoksi asiaa pohtimaan tai erityisen vahvaa mielipidettä siitä muodostamaan. Asiaan liittyy usein vahvaa tunne- tai arvolatausta, joka vaikuttaa keskusteluun.
Kun puhumme eutanasiasta, mistä oikein puhumme? Lakialoite ei ole asian suhteen mielestäni erityisen selkeä, mutta periaatteellisella tasolla kyse lienee siitä, että parantumattoman, vakavan sairauden edetessä peruuttamattomasti kohti sietämättömiä tuskia, voi toinen, koulutuksen saanut henkilö yhteisen päätöksen turvin lopettaa ihmisen elämän. Täysi-ikäisyys ja kyky päättää omista asioista ovat myös tärkeitä reunaehtoja. Suuri osa keskustelupalstoilla käydyistä keskusteluista kuitenkin mieltää eutanasian piiriin dementikot, vakavasti kehitysvammaiset tai parantumattomasti sairaat lapsipotilaat. Toisaalta esimerkiksi vakavasti psyykkisesti sairaita potilaita ei nähdä potilaina, jotka saisivat pyytää eutanasiaa, vaikka varmasti hankala psyykkinen sairaus voi olla yhtälailla elämänlaatua huonontava ja kärsimystä aiheuttava sairaus. Voiko päihderiippuvuuden vuoksi saada eutanasian? Hollannissa vastaavilla perusteilla se on myönnetty.
Suhtautuisinko asiaan eri tavalla, jos en olisi itse lääkäri? Mahdollisesti. Ehkä asiaa olisi helpompi kannattaa, kun tietäisin että itse en sitä joutuisi tekemään. Vaikka Suomessa esimerkiksi raskaudenkeskeytystenkin suhteen on työjärjestelyin yleensä mahdollistettu se, että niitä eivät joudu tekemään lääkärit tahtomattaan, jonkun nekin on kuitenkin tehtävä. Toki periaatteellisella tasolla varmasti itse eutanasian pystyisi suorittamaan myös muun koulutuksen saanut henkilö, liittyy aiheeseen ja toteutustapaan niin paljon medisiinistä, että kuitenkin todennäköisesti lääkäreiden ammattikunta eutanasian toteuttaisi.
Monet julkisuudessa esitetyt eutanasiaa puoltavat puheenvuorot tuntuvat kumpuavan tilanteista, joissa saattohoidossa tai hyvässä perushoidossa on jossain määrin epäonnistuttu. Meillä on paljon tekemistä hyvän ja laadukkaan saattohoidon kanssa, mutta se ei saa johtaa siihen, että eutanasiasta tulee hyväksyä sen vuoksi. Toisaalta ei saattohoidon kehittäminen tai siihen panostaminen poissulje sitä, että tietty pieni potilasryhmä ei välttämättä saa siitäkään riittävää apua. Näin jokin aika sitten kuvan, jossa kysyttiin, kuinka paljon syöpää sairastavat ihmiset olisivat valmiita maksamaan, jos saisivat elää vielä vuoden lisää. Entä kuinka paljon siitä, että saa kuolla kotona, eikä laitoksessa. Entäpä sitten siitä, että saa kuolla kivuttomasti? Niinpä niin, viimeisestä vaihtoehdosta oltiin valmiita maksamaan noin nelinkertaisesti se, mitä ensimmäisestä. Herää kysymys, mitä ihmiset oikeastaan haluavat, kun elämä alkaa lähestyä loppuaan, sairaudesta tai muista syistä johtuen?
Eutanasia-aloite herättää tunteita myös osittain siksi, että lähes päivittäin kohtaan työssäni täysin vastakkaisia tilanteita. Tilanteita, jossa on jo kaikki paranemismahdollisuudet menetetty ja elämä näyttää ainakin ulkopuolisen silmin kärsimykseltä ja hankalalta, vaikka apukeinoja on käytössä paljon. Kuitenkin vastaavissa tilanteissa useammin kysytään, mitä voidaan vielä tehdä, onko jotain hoitoja annettavaksi, kuin että esitetään toive hoitojen lopettamisesta. Hoidonrajauksista puhuminen koetaan huolellisista sanavalinnoista huolimatta hoitamatta jättämiseksi. Halu elää saattaa olla vaikeasta sairaudesta huolimatta niin vahva, että halutaan kaikki hoidot sivuvaikutuksista huolimatta. Tartutaan kokeellisiin hoitoihin tai vaihtoehtohoitoihin, eikä mietitäkään kuoleman lähestymistä. Huomattavasti enemmän näen potilaita, jotka haluavat elää, kuin potilaita, jotka sairautensa vuoksi haluavat kuolla.
Eutanasia on ymmärrettävästi myös kovin lopullista. Ei pystytä tutkimaan jälkikäteen, tehtiinkö oikea päätös, koska potilas ei pysty enää asiasta valittamaan, toisin kuin yleensä muista hoitopäätöksistä. Uskoisin, että harvoin omaisetkaan asiasta jälkikäteen valittavat, vaikka voi olla että asia jää joskus mietityttämään. Eutanasiassa lopullinen päätös on kuitenkin aina potilaalla. Myös sen vuoksi koen lääkärinä koko potilaan eutanasian tarpeenarvioimisprosessin aika hankalaksi – kuka saa määritellä milloin potilaan kärsimys on riittävää? Eikö kuitenkin loppujen lopuksi kyse ole aina potilaan omasta kokemuksesta, joten miten lääkäri voi sen objektiivisesti todeta?
Julkisuudessa on myös paljon keskusteltu siitä, joudutaanko eutanasian sallimien myötä lainsäädännössä ”kaltevalle pinnalle” ja yhtäkkiä huomataan, että alun perin sovittuja eutanasiakriteereitä halutaan laajentaa. Tai toisaalta kokevatko iäkkäät, monisairaat ihmiset painostusta valitsemaan eutanasian? Alkavatko ihmiset pelätä, että vain eutanasian avulla voi saada ”arvokkaan kuoleman”, jos se vaihtoehto on olemassa? Välillä myös tuntuu, että asiaa puoltavat äänekkäimmin ne, jotka todennäköisesti erikoisalansa puolesta tuskin joutuisivat asian kanssa kovin läheisesti tekemisiin. Mielestäni huolet eivät ole täysin perusteettomia ja niistä on hyvä keskustella nyt, kun aihe on ajankohtainen.
Lääkärin työ antaa ainutlaatuisen mahdollisuuden olla vierelläkulkijana potilaan sairaudessa, parantaa jos mahdollista, mutta usein lievittää oireita ja ahdistusta. Työhön kuuluu olennaisena osana elämän eri eettisten lääketieteellisten ongelmien pohdinta ilman, että aina asiaan saataisiin kaikenkattavaa, oikeaa ratkaisua tai vastausta. Vaikka maallikolle ero lääkärin suorittaman eutanasian ja esimerkiksi palliatiivisen sedaation välillä on voi olla pieni, koska lopputulos on kuitenkin sama, kuolema, on kuitenkin lääkärinä todettava että ero on merkittävä. Jos lääkäri tekee aktiivisen teon, jonka vuoksi potilas kuolee – vaikkakin yhteisymmärryksessä sovitusti – on se mielestäni vastoin omaa ammattietiikkaani. Sekä Suomen Lääkäriliitto, että Maailman Lääkäriliitto (WMA) ja Maailman Saattohoitolääkäreiden yhdistys vastustavat eutanasiaa, mikä kertoo mielestäni vahvaa uskoa siihen, että arvokas, inhimillinen kuolema voidaan mahdollistaa potilaalle ilman yleistä käytäntöä eutanasiasta. Selvitystä, päivitystä ja keskustelua aiheesta on siitä huolimatta erittäin tärkeää käydä jatkossakin.
Tiia Mönttinen
erikoistuva lääkäri
NLY:n hallituksen jäsen
