Paljonko terveydenhuollossa käytetään rahaa konsulttipalkkioihin? Tuskin kukaan tietää, ja sote-uudistuksen myllerryksessä ulkopuolisten konsulttien käyttö tuskin vähenee. Konsultismin sateenvarjon alle mahtuu monenlaista, monella eri koulutustaustalla ja vaihtelevalla osaamisella. Yhteistä kaikille on kuitenkin tiedon välittäminen eri toimialojen ja yhtiöiden välillä, sekä muutoksen käynnistäminen ja mahdollisesti toteuttaminen.

Erikoislääkärit kehittävät osaamistaan yksikön tarpeiden mukaan ja pidemmän päälle osaston ammattitaito rakentuu hänen sekä erikoistuneen avustavan henkilökunnan pitkäaikaiseen kokemukseen oman (sub)spesialiteetin potilaiden hoitamisesta. Hoitajilla on usein arvokasta hiljaista tietoa, miten asiat on ”meidän osastolla” tehty viimeisten kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden aikana, ja usein myös vähemmän hiljaista tietoa aiemmin yritetyistä, epäonnistuneista uudistuksista.

HUS:n intrassa äskettäin kerrottiin kliinisten asiantuntijoiden uudesta ammattiryhmästä. Näiden hoitopuolen ammattilaisten yksi tärkeä tehtävä on välittää hyväksi koettuja toimintatapoja eri yksiköiden välillä.

Haluaisin kuitenkin kysyä, keksittekö yhtään työntekijäryhmää, joka jo toimenkuvansa pohjalta olisi saanut laajan näkemyksen eri toimintayksiköistä?

Vastavalmistuneet lääkärit, erikoistuvat lääkärit sekä pitkälti vielä tuoreet erikoislääkäritkin saavat ja joutuvat vaihtamaan työpaikkaa tiheästi. Asetukset erikoistumisesta velvoittavat työskentelemään perusterveydenhuollossa, keskussairaaloissa ja yliopistoklinikoissa. Valtaosa meistä työskentelee valmistumisen jälkeisinä vuosina useammassa kuin yhdessä terveyskeskuksessa ja alue- tai keskussairaalassa. Yliopistosairaalassakin joutuu vaihtamaan osastoa ja toimipistettä useasti erikoistumisen aikana. On myös kertynyt näkemystä, minkälaiset toimintatavat yksityispuolella on. On haettu kokemusta parilta tai ehkä useammaltakin lääketieteen erikoisalalta, laidasta laitaan. Opiskeluaikana on saattanut karttua kokemusta hoitajapuolella kesäsijaisena.

Uran myöhemmässä vaiheessa työsuhteet ovat pidempiä. Järjestelmällistä työnkiertoa ei meidän alalla juuri ole, erityisasiantuntijaa on vaikea siirtää erityisasiantuntijaksi edes oman erikoisalan sisällä toisen subspesialiteetin osastolle. Toisaalta laajemman näkemyksen hankkiminen omalta erikoisalalta toisesta talostakaan ei ole helppoa. Kuinka moni erikoislääkäri on valmis vaihtamaan työpaikan toiseen (yliopistolliseen)keskussairaalaan vuodeksi pariksi? Työnkierto kun tarkoittaa myös kiertolaiselämää; joko muuttoa koko perheen kanssa tai elämän jakamista kahden paikkakunnan välille.

Juhlapuheissa erikoistuvien ainutlaatuinen näkemys useasta eri toimipisteestä joskus muistetaan mainita, mutta onko kukaan uudessa työpisteessä aloittaessasi kysynyt näkemystäsi osaston kehittämistarpeista? Miten näitä potilaita oli tapana hoitaa alimiehitetyssä maakuntasairaalassa (erittäin kustannustehokkaasti) tai kuinka diabeetikon hoitopolku oli järjestetty edellisessä työpaikassa. Entä päivystysjärjestelyt? Hoitajien ja lääkärien työnjako? Kuka näpytteli labralähetteet ennen kontrollikäyntejä? Tai pitäisikö meilläkin hoitajan ylipäätään pyytää potilasta kirjaamaan ylös verenpainearvoja ennen kontrollia? Helposti näitä eroja – uuden työpisteen puutteita – tulee lähinnä harmiteltua omassa mielessä ja korkeintaan erikoistuvien kesken.

Pitäisikö meidän aktiivisemmin tuoda esiin omaa, talon seinien ulkopuolelta ammentavaa näkökulmaa. Kehityskohtien esille tuominen kuitenkin vaatii diplomatiataitoja, jottei leimaudu valittajaksi. Sitä vastoin strukturoitu ja järjestelmällinen kehityskohteiden tiedustelu erikoistuvilta – talon sisäisiltä konsulteilta – toisi paremmin esille eri talojen välillä liikkuvan hiljaisen tiedon.

Pelkkä epäkohtien osoittaminen ei tokikaan ole rakentavaa. Erityisasiantuntijana erikoistuvan täytyy osata myös kuvata, mikä on parempi tapa järjestää oman osaston toimintaa ja kuinka epäkohta korjataan. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, mutta varsinkin isompien uudistusten läpivieminen vaatii tukea omalta esimieheltä sekä aikaa. Kuinka moni projekti onkaan jäänyt toteutumatta, kun erikoistuvan viikkokalenterista ei voi varata aikaa kehityshankkeisiin? Terveydenhuollon parantaminen jää oman aktiivisuuden varaan, työajan ulkopuolella toteutettavaksi. 

Oma aktiivisuus ja iltojen ja viikonloppujen uhraaminen voi toki kannattaa pidemmällä aikavälillä. Kehityshankkeiden läpivieminen on meriitti ja kasvattava kokemus. Aktiiviselle kehittäjälle aukeaa helpommin ura  hallintopuolelle – ja täytyyhän toisaalta kentälläkin olla paikkoja työntekijöille, joilla on halua parantaa työskentelyolosuhteita, tehokkuutta ja hoitotuloksia. Ehkä seuraavan projektin voikin jo toteuttaa ihan oikeasti työajalla.

Erikoistuvien ainutlaatuinen asema tiedon ja toimintatapojen välittäjänä on jäänyt unohduksiin. Tämä vaatii aktiivisuutta niin erikoistuvilta kuin työnantajilta. Tuo epäkohta rakentavasti esiin ja toteuta muutos! Ehkä tämän jälkeen esimies jo ottaa puheeksi, olisiko mielessäsi enemmänkin kehityskohteita.  

 

Pauli Vähämurto