Miten neurokirurgiaan erikoistuva lääkäri päätyy erikoistumaan hematologiksi, on kysymys, johon pääsen edelleenkin aika ajoin vastaamaan. Molemmat alat ovat varsin kapeita ja molemmissa veren hyytymisellä on merkitystä, mutta juuri muuta yhteistä ei sitten löydykään. Jonkinlaista johdonmukaisuutta tästä erikoistumismatkastani kuitenkin löytyy. Yritänpä selittää.

Kandiaikoina kliininen hematologia ei oikein päässyt oikeuksiinsa. Jakso tuntui käsittävän vain loputtomia listoja toinen toistaan muistuttavista taudeista ja kokonaiskuvasta oli hyvin vaikea saada tolkkua. Verenkuva voi olla kovin monella tapaa pielessä ja sitten on vielä se hyytymisjärjestelmä. Poissulkulogiikkaa noudattaen pariviikkoisen pikakurssin päätteeksi kliininen hematologia oli poissuljettu.

Pinnan alla kytevää matkaa hematologialle siivitti kuitenkin kandiaikana aloitettu väitöskirjaprojektista. Haartman-instituutin transplantaatiolaboratoriossa pääsi hiomaan mikrokirurgisia taitoja hiirten ja rottien sydänleikkausten parissa. Samalla joutui opettelemaan immunologiaa yrittäessämme selvittää miksi yhdestä hiirilajista toiseen siirretty sydän ei menestynyt. Ymmärryksen lisäännyttyä immunologisten mekanismien selvittäminen nousi päärooliin kirurgisten toimenpiteiden jäädessä ”välttämättömäksi pahaksi”. Sen verran mikrokirurgia kuitenkin viehätti, että valmistuttuani aloitin erikoistumisen Töölön sairaalan neurokirurgian klinikassa.

Pari vuotta myöhemmin tehdyn terveyskeskuspalvelun jälkeen tuli tunne etsiä laaja-alaisempi erikoisala. Väitöskirjaprojekti oli edennyt ja immunologia kiinnosti edelleen. Sitä oli neurokirurgisissa tapauksissa valitettavan niukasti. Sisätaudit tuntuivat siinä kohden sopivalta vaihtoehdolta. Runkokoulutuksen päätyttyä vietin yhden syksyn hematologian klinikassa. Nopeasti tiesin oman alani löytyneen. Tutkimuspuolella syntynyt kiinnostus immunologiaan sai hematologian parissa luontevan jatkumon kliinisissä lääkärin töissä.

Kliininen hematologia on yksi sisätautien seitsemästä suppeasta erikoisalasta, mutta erityisesti yliopistosairaalassa se muistuttaa paljon onkologiaa. Sairaudet ovat suurelta osin pahanlaatuisia ja lääkearsenaali verrannollinen. Olen joskus pitänyt hematologiaa myös ”köyhän miehen infektiotauteina”, koska vaikeiden ja erikoisten infektioiden diagnostiikka ja hoito on päivittäin läsnä erityisesti osastotyössä. Immuunijärjestelmän soluissa lymyävät sairaudet häiritsevät usein normaalin immuunijärjestelmän toimintaa ja lisäksi monet hoidot ovat hyvin immunosuppressiivisia ja sytopenioita aiheuttavia. Hematologialla törmää ajoittain myös primaareista immuunipuutoksista kärsiviin potilaisiin.

Myös muiden erikoisalojen kanssa yhteistyö on tiivistä. Hematologiset sairaudet voivat ilmetä eripuolilla elimistöä ja toisaalta raskailla hoidoilla on vaikutusta moniin eri elinjärjestelmiin. Hematologiselle näkökulmalle on usein tarvetta, sillä potilaita on usein päivystyksissä ja teho- ja valvontaosastoilla, mutta myös esimerkiksi ortopedian tai ihosairauksien poliklinikoilla. Myös ”klottologian” eli hyytymisasioiden merkitys tuntuu alati kasvavan. Parantunut diagnostiikka paljastaa enemmän hyytymisjärjestelmän ongelmia ja siihen vaikuttava lääkitys lisääntyy. Tästä vinkkelistä pääsee ajoittain verestämään muistoja myös neurokirurgisten tapauksen parissa.

Vaikka mikroskooppiin ei itse enää tarvitsekaan katsoa, ovat laboratorioalat myös lähellä hematologeja.  Korkealle viritetty diagnostiikka paljastaa tautimekanismit jopa solutasolla asti ja täten tarvitaan ymmärrystä molekyylitason tapahtumista ja erityisesti genetiikasta. Eri solunsisäisiä säätelyreittejä salpaavat lääkeaineet ja lukuisat vasta-ainehoidot ovat tulleet laajakirjoisten sytostaattien rinnalle. Useimpien potilaiden hoito on räätälöityä ja hematologia onkin yksi henkilökohtaisen lääketieteen pioneereista.

Uusien ja usein kalliiden lääkehoitojen myötä keskustelulta resurssien rajallisuudesta ei voi hematologialla välttyä. Onneksi ala on varsin tutkimusorientoitunut ja eri faasien lääketutkimukset pyörivät melkein sairaudessa kuin sairaudessa ja tällöin potilaille on usein tarjolla myös uusimmat hoidot.

Erikoistuvan lääkärinä työnkuva vaihtelee osastotyön ja poliklinikan väliä. Hematologian osastoilla hoidetaan pääasiassa akuuttia leukemiaa sairastavia, sekä tehdään kantasolusiirtoja. Potilaat ovat usein vakavasti sairaita ja elämän ja kuoleman kysymykset ovat läsnä. Vaikeissakin tilanteissa on usein paljon toivoa läsnä ja se keventää ajoittain raskasta taakkaa. Poliklinikalla hoidetaan kroonisluontoisempia sairauksia ja tehdään erikoisempien tapauksien diagnostiikkaa.

BMJ:n vuoden 2005 joulunumeron erikoistumisalgoritmiä seuraamalla ei päädy hematologiksi, mutta yhden lukemani stereotypian mukaan hematologi on vähän suisidaalinen, mutta filantrooppi, pitää triviasta ja on ylisuorittaja. Lisäksi hematologi tietää kaikesta jotain ja kaikenlaiset ripset viehättävät. Ehkäpä näin.

Mikko Keränen, LT

Kliinisen hematologian erikoistuva lääkäri