Viime vuonna erikoislääkäriksi valmistuneelle Aleksi Torniolle kliinisen farmakologian maailma tuli hyvin tutuksi jo perusopintojen aikana. Hän väitteli Helsingin yliopiston Kliinisen farmakologian yksiköstä ollessaan vielä kandi ja valmistui vuonna 2009 sekä lääketieteen lisensiaatiksi että heti sen perään tohtoriksi. Mielessä oli jo tuolloin, että tutkimustyötä olisi kiinnostavaa jatkaa myöhemminkin.
Kliinisen farmakologian ja lääkehoidon erikoislääkäriä Torniosta ei kuitenkaan pitänyt alun perin tulla, vaan suunnitelmissa oli aluksi erikoistuminen sisätauteihin. Kun Kliinisen farmakologian yksikössä sitten vapautui kliinisen opettajan sijaisuus, Tornio tarttui mielellään mahdollisuuteen palata takaisin työskentelemään lääkehoitojen parissa.
Työviikkoon yliopiston kliinisen farmakologian yksikössä voi kuulua hyvin monenlaisia tehtäviä. Suoria potilaskontakteja kliinisillä farmakologeilla ei ole, mutta työ on läheisessä yhteydessä potilastapauksiin. Lääkärit ovat vuoroviikoin vastuussa yksikön konsultaatiopuhelimesta ja siihen tulevista potilaiden lääkehoitoon liittyvistä konsultaatioista, joita käsitellään lisäksi kerran viikossa yhteisessä konsultaatiomeetingissä. Helsingin yliopiston yksikkö toimii myös asiantuntijana HUSLABin lääkepitoisuusmäärityksiin liittyvissä asioissa.
Tutkimusta tehdään aktiivisesti; käytännössä jokaisella yksikössä työskentelevällä on tutkimukseen liittyviä tehtäviä. Yksikkö vastaa myös tiedekunnan kliinisen farmakologian opetuksesta. “Sitten on kaikenlaisia projekteja, lääkehoitoon tai pitoisuusmäärityksiin liittyvää kehittämistyötä. Se, mitä tehtäviä kullakin hetkellä on, voi vaihdella aika paljon”, kuvailee Tornio.
Kliininen farmakologi voi itse merkittävästi vaikuttaa työnkuvaansa, koska toisin kuin monille kliinisten alojen erikoislääkäreille, kliiniselle farmakologille ei ole olemassa valmista uraputkea tai virkaa. Erikoistumisen jälkeen voi suunnata eri tahoille oman kiinnostuksen mukaan. Työpaikka voi löytyä yliopiston lisäksi vaikka viranomaistoiminnasta tai lääketeollisuudesta. Esimerkiksi Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskus Fimeassa työskentelyyn kliininen farmakologia antaa erinomaiset valmiudet.
Sen sijaan sairaalamaailmassa täysipäiväiselle kliinisen farmakologian ja lääkehoidon erikoislääkärille ei nykyisellään ole selkeää omaa paikkaa, vaikka Tornion mukaan terveydenhuollostakin löytyisi kyllä mahdollisuuksia hyödyntää alan osaamista paljon nykyistä enemmän. Suurin osa potilastyötä tekevistä kliinisistä farmakologeista onkin lisäksi jonkin toisen alan erikoislääkäreitä. Omalla kliinisellä alallaan heille sitten monesti muodostuu rooli alan lääkehoidon erityisasiantuntijoina.
Toisen erikoisalan pätevyyden hankkimista helpottaa se, että kliinisen farmakologian erikoistumiskoulutuksen runkovaihe voi olla hyvin monenlainen ja sitä voi hyödyntää monen muun alan erikoistumiskoulutuksessa. Runkokoulutukseen kuuluu kliinistä työtä eri “lääkeintensiivisillä aloilla”, eli esimerkiksi sisätaudeilla, neurologialla tai onkologialla, ja sen voi koota useista pätkistä. Runkokoulutuspaikkoja ei siksi tarvitse pahemmin etsiä.
Sen sijaan eriytyvä koulutus voi olla erikoistumisen pullonkaula. Eriytyvä vaihe suoritetaan yliopistojen kliinisen farmakologian yksiköissä, ja se on tällä hetkellä mahdollista käytännössä vain Helsingissä ja Turussa. Erikoistumispaikkojen määrä elää pienellä erikoisalalla toki myös sen mukaan, kuinka paljon halukkaita erikoistuvia kulloinkin on.
Erikoistumisen joustavuutta lisää se, että eriytyvän vaiheen voi tietyissä tilanteissa suorittaa jo ennen runkovaihetta. Tavallinen tilanne on esimerkiksi se, että vastavalmistunut lääkäri jää kliiniselle farmakologialle jatkamaan väitöskirjatutkimusta ja erikoistuminen kulkee luontevasti sen rinnalla. Kliininen lääketutkimus kuuluu myös erikoistumiskoulutuksen tavoitteisiin. Sen lisäksi erikoistuvat osallistuvat yliopiston yksikön muihin tehtäviin kuten konsultaatioihin ja opetukseen.
Pienenä erikoisalana kliininen farmakologia on yleisesti melko tuntematon. “Usein joutuu selittämään, että kliininen farmakologia ja lääkehoito on oma erikoisalansa. Yleisesti se rinnastetaan farmakologiaan. Ei välttämättä tiedetä, mikä rooli tällä erikoisalalla on tai että meillä on tällaisia konsultaatiopalveluita olemassa”, luettelee Tornio.
Konsultaatioiden kautta kliininen farmakologi pääsee soveltamaan uusinta tutkimustietoa suoraan potilastapauksiin. Myös oman tutkimuksen tekeminen on palkitsevaa, koska tutkimusaiheet liittyvät usein konkreettisiin kliinisiin ongelmiin ja tuloksista voi olla suoraa hyötyä lääkehoidossa tai lääkehoidon turvallisuudessa.
Tornion mielestä myös kliinisen työn yhdistäminen tutkimukseen kannattaa, jos vain aikataulut sen sallivat. Kliinisen työn myötä pysyy ajan tasalla siitä, millaisia ongelmia klinikassa tulee vastaan ja miten lääkehoidon käytännöt muuttuvat. “Kliininen farmakologia on ala, joka ei suoran potilaskontaktin kannalta ole kliininen mutta on kuitenkin hyvin läheisissä tekemisissä nimenomaan kliinisten ongelmien kanssa. Kosketuspinnat molempiin suuntiin ovat kyllä hyödyllisiä.”
