Opetuksen hajauttaminen toisiin sairaaloihin on arkipäivää kaikissa Suomen lääketieteellisissä tiedekunnissa ja sisäänottomäärien noustessa käytännön uskotaan yleistyvän entisestään. Pääsin itse kokemaan maakuntamatkailua äskettäin jo klinikan kolmannella viikolla, kun meidät passitettiin kahdeksi viikoksi 180 km:n päähän sisätauteja opiskelemaan.
Opiskelijoiden keskuudessa hajautus on ollut kestopuheenaihe niin kauan kuin jaksan muistaa. Olen saanut kuulla lukemattomien ylempikurssilaisten valittelua reissaamisen rasittavuudesta ja sen vaikutuksista arkielämään. Toisaalta vastaan on tullut myös legendaarisia tarinoita majoituspaikasta, “kanditornista”, sekä lähikapakan oudoista pubivisapalkinnoista. Jakson aloitusseminaarissa opetushenkilöt puolestaan kehuivat, kuinka hajautuksessa pääsee näkemään ihan tavallisista sairauksia, joita yliopistosairaalassa ei välttämättä näe. Itse en osannut kuitenkaan muodostaa selkeää mielipidettä tästä tulevasta jaksosta ja yritinkin lähteä avoimin mielin liikenteeseen.
Lähtöpäivänä, puoli tuntia ennen kuin piti jo olla liikkeellä, tajusin etteivät nimineula, sisäkengät ja stetoskooppi olleet kotonani. En ollut aiemmin päivällä tajunnut viettäväni seuraavat kaksi viikkoa jossain ihan muualla ja olin jättänyt ne iloisena sairaalan pukukaappiin. Ei siinä sitten muuta voinut kun lähteä polkemaan sairaalalle hirmuista kyytiä, mutta ehdin onneksi hakemaan ne. Lakanatkin meinasivat jäädä pakkaamatta ja matkalipunkin ostin vasta aivan viime tingassa kun kiire tuli. Stressiä oli ilmassa ja mietin koko junamatkan vain mitä kaikkea muuta tärkeää olinkaan unohtanut.
Perillä kohteessa meille oli järjestetty majoitus uudehkosta kerrostalosta aivan sairaalan vierestä. Aamu-unisena tajusin heti, että täällähän voi nukkua huomattavasti pidempään kuin kotona! Kyseessä oli hyväkuntoinen, ehkä hieman kolkohko yksiö jonka jaoin erään toisen kurssilaisen kanssa. Toisaalta oli kivaa, kun on seuraa, mutta olen itse aika kova kuorsaaja ja torkuttaja ja pelkäsin hieman mitä kämppikseni mahtaakaan tästä tykätä. Asunnosta joutui ensi alkuun siivoamaan edellisten asukkaiden sotkuja, mutta kaiken kaikkiaan kämpästä jäi melko positiivinen ensivaikutelma. Kyllä täällä sen pari viikkoa voisi asua.
Ensimmäisen aamun infotilaisuus antoi myös hyvän kuvan hajautuspaikasta. Saimme aamupalaa, selkeät tiedot seuraavien viikkojen ohjelmasta ja peräti omat puhelimet (!). Jopa paikallisväestön murretta ja olemusta avattiin hieman. Sairaalalla oli meitä varten oma kandihuone, josta löytyi tietokoneet työskentelyä varten ja jääkappi eväille. Vaatteet ja pukukaapitkin olivat ihan siinä vieressä. Yliopistosairaalaan verrattuna puitteet olivat siis oikeastaan luksusta! Esittelykierroksellakin kovasti kehuttiin, kuinka täällä riittää tietokoneita kandeillekin (ei osoittautunut huijaukseksi) ja että meitä jo innolla odotetaan osastoille.
Viikko-ohjelman osalta oli mukava huomata, että ryhmätöitä tai muita opetuksia oli kohtuullisesti. Osastoilla toimimiseen oli varattu runsaasti aikaa ja opetuspolillekin tulisi kaikille oma potilas. Tämä oli kyllä erittäin positiivinen yllätys, sillä edellisillä viikoilla ehdin hädin tuskin osallistumaan osastojen arkeen, kun joka väliin oli tungettu pakollista potilasopetusta tai ryhmätöitä. Yliopistosairaalan opetuspolilla puolestaan kahdeksan hengen pienryhmästä vain kahdelle riitti oma tutkittava potilas. Hajautussairaalamme veti siis tässäkin suhteessa pidemmän korren.
Ensimmäinen sijoituspaikkani (jonka olin saanut myös valita itse) oli infektio-osasto ja sain olla siellä ainoana kandina. Kierrolla jokaisen potilaan hoito selitettiin minulle yksityiskohtaisesti, sain osallistua heidän tutkimiseen ja minutkin pistettiin välillä pohtimaan, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Samanlainen kandiystävällinen meno jatkui myös illalla sisätautipäivystyksessä, vaikka sielläkin oli hyvin kiireistä. Klinikassa on aina vaarana, että kandi joutuu passiivisena seuraamaan lääkäreiden rutiinityötä pääsemättä itse kunnolla mukaan. Pahimmassa tapauksessa ei saa itse edes tietää, minkä vuoksi potilasta hoidetaan ellei sitä erikseen kysy. Jouduin ikävä kyllä kokemaan tällaistakin jo edellisten kahden viikon aikana, joten hajautussairaala voitti tämänkin erän.
Ei tämä hajautus kuitenkaan mitään täydellisyyttä ole. Kurssitoverini mm. harmitteli tänään sitä, kun ei saa nyt kahteen viikkoon hoidettua yhtäkään fyysistä läsnäoloa vaativaa asiaa, vaikka tarve olisi. Itsekin jouduin elelemään köyhillä eväillä ensimmäiset päivät, sillä ehdin ruokakauppaan vasta keskiviikkona, kun heti tiistaina oli päivystysvuoro iltayhdeksään saakka. Toki tähän jälkimmäiseen olisi voinut varautua etukäteenkin, mutta ruokakassien raahaaminen junaan ei oikein houkutellut.
Suomen Medisiinariliitto on julkaissut hajautusta koskien ohjesäännön ja ilokseni se on toteutunut täällä aika lailla hyvin. Opiskelijaterveydenhuolto tosin puuttuu, hajautuksen voi välttää vain erittäin painavalla syyllä ja internet toimii asunnoissa kehnosti. Virkistystoimintakin pitää järjestää itse eikä sairaalan kuntosali taida olla käytössämme (jos siellä sellainen edes on). Tavaroiden pakkaaminen ja tänne matkustaminen on rasittavaa, mutta matkakulut korvataan. Opetus on kuitenkin niin hyvin järjestettyä että se hyvittää mielestäni nämä huonot puolet. Jos meno täällä jatkuu samaan malliin, on tämä oikein hyvä tapa järjestää opetusta!
Toivottavasti te muutkin pääsette nauttimaan antoisista hajautuksista!
Lauri Heiskanen, LK
SML:n tiedotussihteeri
Hajautusohjesäännön linkki:
http://www.suomenmedisiinariliitto.fi/wordpress/wp-content/uploads/2014/02/SML-hajautusohjesääntö-VALMIS.pdf