Lapsuudessani meille tuli kotiin Lääkärilehti, Duodecim ja BMJ, joita Lundian alahyllyltä löytyikin aina useampi vuosikerta. Nykyään itselläni on vastaava vaatekaapin alahylly, jossa vinot pinot ammattilehtiä odottavat päivää, jota ei taida koskaan tullakaan. Pienen tytön näkökulmasta isäni ei kuitenkaan antanut lehtien pölyttyä, vaan luki töiden jälkeen uusimmat numerot tarkkaan läpi. Omaa uravalintaa tehdessä tuleva elinikäisen oppimisen polku oli siis tiedossa. 

Isäni erikoistuessa ammatillisen tiedon hankkiminen ja ajan tasalla pitäminen oli eri lailla haastavaa kuin nykyään, sillä tiedon lähteitä oli vähemmän. Itse asiassa vielä 90-luvun lopun kandivuosina käytimme opiskeluun lähinnä kirjoja, luentomuistiinpanoja ja artikkelikopioita.

Erikoistuessa tulee helposti keskityttyä juuri siihen erikoisalan osa-alueeseen, jolla kulloinkin on päivätyössä. Toisaalta omaan tutkimukseen liittyvät julkaisut haukkaavat ison osan siitä ajasta, mitä ehtii käyttää ammattikirjallisuuteen tutustumiseen. Koko oman erikoisalan kehitystä olisi kuitenkin hyvä pystyä seuraamaan. Puhumattakaan siitä, että jotain olisi hyvä tietää myös mitä muilla erikoisaloilla tapahtuu.

Haasteeksi nykyään muodostuukin olennaisen poimiminen jatkuvasti lisääntyvän tiedon sekä sähköisesti tarjolla olevien lukemattomien julkaisujen joukosta. Mielessä käy väkisin välillä ajatus siitä mitä olennaista jää huomaamatta. Oppikirjoihin sekä tieteellisiin lehtiin on usein pääsy verkossa, lehdet myös päivittävät Facebookiin ja Twitteriin ja lehtien sisällysluetteloita pääsee selaamaan mobiilisovelluksilla. Tiedon suodattamiseen kaipaisi ainakin joskus ruuhkavuosien pyörteissä jonkinlaista apua. Voisivathan vaikka EL-yhdistykset perustaa Fb-ryhmiä tai Twitter-tilejä, joissa julkaistaisiin niitä keskeisimpiä juttuja ja linkkejä jäsenistön käyttöön. Mobiilista näitä voisi seurata vaikka työmatkabussissa.

Klinikassamme lanseerattiin muutama vuosi sitten erikoistuville ns. välitentit. Tenttien on tarkoitus kannustaa perehtymään erikoislääkäritentin kuulusteluvaatimuksena oleviin perusoppikirjoihin erikoistumisen alkuvaiheesta lähtien, joten tentti perustuu niihin. Tenttien ylevänä tavoitteena on olla oppimiskokemuksia palautetilaisuuksineen. Toteutus tältä osin kuitenkin ontuu, eikä palautetilaisuuksia ole ensimmäistä tenttikertaa lukuun ottamatta järjestetty. Osaamisen seuranta ja lukemisen kannustaminen on ajatuksena ehdottomasti kannatettava. Toisaalta esseetenttiä, johon ei saa mallivastauksia tai muutakaan palautetta, toimivampiakin keinoja lienee olemassa. Voisiko esimerkiksi suullinen ryhmätentti keskusteluineen ja välittömine palautteineen tai online-tentti lääkiksen Progress-testin tapaan toimia paremmin oppimistapahtumana ja kuluttaa loppujen lopuksi vähemmän opettajien resursseja?

Ryhmässä toimiminen voi aktivoida oppimista ihan toisella tavalla kuin yksinäiset lukumaratonit.  Esimerkkinä meillä oli kollegani aloitteesta viiden erikoistuvan WhatsApp-lukupiiri EL-tenttiä ennen. Vertaistuen ja huumoripläjäysten lisäksi viestit koskivat mm. artikkelivinkkejä ja muistisääntöjä, keskustelua hoitolinjoista ja –ohjeista. Mahdollisuuksia tälläiseen yhteisölliseen oppimiseen soisi tulevan arjessa enemmänkin esiin

Inspiroivinta  opiskelu on “elämää, ei tenttiä varten”, eikä oppiminen ei lopu erikoislääkärin papereihin. Maailmalla jatkuvaa kouluttautumista myös seurataan ja testataan eri tavoin. Esim. Yhdysvalloissa on käytössä Maintenance of Certification (MOC) suullisine tentteineen1 sekä Continuing Medical Education -ohjelma (CME) koulutuksineen ja verkkotentteineen2.

Lukemiseen käytettävän ajan rajaaminen on merkittävä haaste. Ystäväni sanoin: “Koskaan et ole lukenut tarpeeksi, aina on käsillä jotain, mitä vielä pitäisi lukea”. Lapsen kannalta on ikävää, jos vanhepi istuu illat pitkät läppäri sylissä artikkeleita hakien ja lukien. Sattuvasti ajankäyttöteemaa pohtiessani Helsingin kaupunki aloitti varsinaisesti vanhempien somen käyttöä kohtaan suunnatun  kampanjan “Välinpitämättömyys on tämän päivän väkivaltaa”3. Mutta mistä se lapsi itse asiassa tietää surffaako äiti Facessa tai twiittaileeko isä, vai perehtyvätkö he mahdollisesti NEJMin tuoreimpaan numeroon tai päivittävät tietämystään Zikaviruksen endeemisistä esiintymisalueista?

Sekä omaa että perheen ja ystävien kanssa vietettyä vapaa-aikaa tarvitaan. Optimaalisesti perustyöpäivän aikana olisikin edes joskus aikaa lukea ja päivittää tietoja, eikä kaikkea oppimista tarvitsisi jättää sinne kotisohvalle tai aamubussiin. Koska kiireiset työpäivät eivät tähän juuri nykyisellään mahdollisuuksia tarjoa, niin jospa sitä kuitenkin huomenna työmatkalla vähän vilkaisisi mitä julkaisuja maailmalla onkaan taas saatu aikaiseksi. Ja ne vanhentuneet lehdet voisi kyllä siivota sieltä vaatekaapin alahyllyltä paperinkeräykseen.

 

Kristiina Rönö
Synnytyksiin ja naistentauteihin erikoistuva lääkäri, NLY:n koulutusvaliokunnan jäsen

 

  1. http://www.abms.org/board-certification/a-trusted-credential/
  2. https://en.wikipedia.org/wiki/Continuing_medical_education
  3. http://www.kotiväkivalta.fi