Muistatko ensimmäisen päiväsi terveyskeskuslääkärinä? Isolla osalla se tulee vastaan viidennen vuosikurssin jälkeen. Myös minä suuntasin tuolloin terveyskeskukseen täynnä intoa ja jännitystä, laukku pullollaan taskuoppaita ja muistilappuja. Minua jännitti etenkin edessä väistämättä olevat toimenpiteet, sillä kolmannen vuosikurssin aikana kirurgian kurssilla pidetystä toimenpideopetuksesta tuntui olevan iäisyys. Edelliskesän olin pyöritellyt lähinnä sisätautisia ja psykogeriatrisia haasteita, joten kyseessä oli todellakin ensimmäinen kerta kun minun täytyisi itsenäisesti alkaa tehdä ”kaikenlaista” piikkien, veitsien ja neulojen kanssa.
Uskoin toki selviäväni edessä olevasta kesästä terveyskeskuslääkärinä – olivathan niin monet minua aiemminkin selvinneet. Varmistaakseni sen että varmasti joutuisin näkemään ja tekemään kaikenlaista, hakeuduin Kuusamoon. Sairaaloihin kun on pitkät matkat ja niin potilaat kuin kunnanisätkin haluavat, että kaikki mahdollinen tehdään omassa terveyskeskuksessa.
Olin ollut samassa terveyskeskuksessa harjoittelussa ennen kesää, joten ensimmäisenä aamuna ihan oikeasti lääkärinä pääsin heti aamumeetingin jälkeen tositoimiin. Osin kauhukseni ja osin riemukseni huomasin, että jo samana iltapäivänä olisi edessä luomenpoisto. Aamun ensimmäinen potilas sujui hienosti ja melkein ajallaankin, mutta sitten tuli teknisiä ongelmia tietokoneen kanssa, ja lopulta olin klo 14 jälkeen yli tunnin myöhässä aikataulusta, en ollut syönyt lounasta, ja lisäksi päivän kaikki sanelut oli tekemättä. Tässä tilanteessa suuntasin sitten siihen ensimmäiseen, kovasti jännittämääni toimenpiteeseen. Edeltävästi kertasin viillon ja ompeleiden tekemistä pikaisesti jostain vihkosesta, aikaa sen suurempiin valmistautumisiin ei tarjoutunut. Avuliaan hoitajan tuella luomenpoisto meni sujuvasti ja hyvissä tunnelmissa, ja koin voittaneeni itseni. Totesin, että jos tästä kerran selvisin, niin kyllä tästä kesästäkin selvittäisiin. Ja niinhän siitä selvittiin.
Olinko saanut riittävästi eväitä vastuulliseen työhön? Olinko valmis astumaan niin isoihin saappaisiin? Tietyllä tapaa lääkärinä toimiminen on samanlainen tehtävä kuin vanhempana oleminen – en usko että ikinä tulee sellaiseen pisteeseen, jossa voi sanoa olevansa täysin valmis ja kaiken osaava sen suorittamiseen. Aina voi oppia lisää ja tulla paremmaksi. Sen määrittäminen, mikä on riittävä tieto- ja taitotaso lääkärin tehtävissä aloittamiseen, ei ole aivan helppoa. Mielestäni on kuitenkin osa lääkärin vastuuta tiedostaa oma vajavaisuutensa ja toimia kaikessa potilaan parhaaksi. Alkuvaiheessa se usein tarkoittaa hieman runsaampaa konsultoimista. Myös kokeneiden sairaanhoitajien hyödyntäminen ja asioiden kertaaminen vaikkapa Terveysportista auttaa. Samalla oma ammatillinen itseluottamus kasvaa ja saa varmuutta omaan tekemiseensä. Asioita myös sisäistää tehokkaammin, kun pääsee yhdistämään niitä omiin potilaisiinsa ja käytännön työssä kohtaamiinsa asioihin. Tämän vuoksi mielestäni on hyvä, että oikeisiin lääkärin töihin pääsee jo opintojen aikana, vaikka osa kursseista onkin vielä siinä vaiheessa käymättä.
Viime aikoina on näyttävästi uutisoitu, kuinka lääkäreiden koulutuksesta on leikattu samalla kun opiskelijamääriä on kasvatettu. Nykyinen hallitus on leimattu jopa koulutusvastaiseksi. Yliopistojen laadukas opetus ja tutkimus on räikeimpien kommentoijien mukaan tuhoon tuomittu, mikäli tehtyjä säästöpäätöksiä ei peruta. Olisiko kuitenkin kannattanut kouluttautua jossain maailman huippuyliopistossa? Olisiko minusta tullut parempi lääkäri?
Lääketieteellisissä tiedekunnissa Suomessa on ymmärrettävästi sekä opiskelijoiden että opetushenkilökunnan keskuudessa noussut suuri huoli siitä, kuinka laadukas lääkärikoulutus voidaan taata vähemmillä resursseilla. En ole ainoa, joka on saanut istua luennon tai kokonaisen teemapäivän luentosalin portailla, koska istumapaikkojen lukumäärä ei ole vastannut kurssin tai opetusryhmän tarpeita. Ryhmäkokojen kasvaminen on vaikuttanut siihen, että opettajan ei ole aina ollut mahdollista antaa yksilöllistä ohjausta. Myös potilaan näkökulmasta tilanne on uhkaava – kahden kandin tutkittavaksi ”joutuminen” on vielä kohtuullista, mutta viiden lääkärinalun näppeihin antautuminen voi monelle olla jo melkoinen koettelemus. Kuten suurin osa muistakin nuorista lääkäreistä, olisin kaivannut enemmän toimenpiteiden harjoittelemista koulutukseni aikana.
Tästä kaikesta huolimatta koen saaneeni hyvän koulutuksen. Ennen kaikkea olen kasvanut kantamaan lääkärin vastuuta, oppinut potilaiden kohtaamista kollegoiden esimerkkien seuraamisen kautta ja oppinut sietämään epävarmuutta, joka väistämättä on läsnä lääkärin työssä. Nämä ovat asioita, joita en olisi kotona kirjoja lukemalla tai videoita katselemalla voinut oppia. Koulutus vie opiskelijat erilaisiin tilanteisiin aina ruumiinavauksista leikkaussaliin ja neuvoloista poliklinikoille. Syntyy käsitys siitä mitä tarkoittaa olla kollega muille lääkäreille ja kuinka kokenutkin lääkäri hakee aina uutta tietoa ja kertaa vanhaa. Tajuaa ettei tässä tavoitella täydellisyyttä vaan inhimillisyyttä – kyse ei ole siitä miten häikäisevä minä olen tietoineni ja taitoineni vaan enemmän siitä, kuinka hyvin saan potilaan käyttämään omia voimavarojaan terveytensä hyväksi.
Kyllä, lääkärikoulutuksen laadusta tulee kantaa huolta ja sen tulevaisuus on turvattava riittävillä resursseilla. Ei, en koe olevani kelvoton lääkärinalku, vaikka olenkin valmistunut säästöpaineiden alla toimineesta lääketieteellisestä tiedekunnasta. Sitä en tiedä, olisiko minusta tullut taitavampi lääkäri jos olisin käynyt kouluni vaikkapa Harvardissa tai Oxfordissa. Ehkä. Olen kuitenkin ylpeä ja kiitollinen siitä koulutuksesta mitä olen Suomessa saanut. Toivottavasti lääketieteen opiskelijat ja vastavalmistuneet lääkärit kokevat myös jatkossa samoin.
Maiju Welling
lääketieteen lisensiaatti
NLY:n terveyspoliittisen valiokunnan jäsen
