Biopankkiiri

Viime vuonna lehdissä uutisoitiin Suomen ensimmäisen biopankin ja samalla myös biopankkiprofessuurin perustamisesta. Mutta mikä se biopankki oikein on, millaisia ovat sinne tehtävät talletukset ja mitä kummaa tekee biopankkiprofessori? Näihin Nuori Lääkäri –lehden esittämiin kysymyksiin vastasi professori Olli Carpén Auria Biopankista.

Biopankilla tarkoitetaan yksikköä johon kootaan ja jossa säilytetään ihmisperäisiä näytteitä ja niihin liittyvää tietoa tulevaa terveystieteellistä tutkimusta varten. Säilytettävä materiaali voi olla esimerkiksi verinäytteitä, kudosblokkeja, eristettyä DNA:ta tai näistä saatua tutkimustietoa, esimerkiksi geenitutkimusten tuloksia.  Näytteet voivat olla nimenomaisesti biopankkia varten kerättyjä, mutta myös vanhoja näytekokoelmia saadaan biopankkilain mukaisesti siirtää sairaalojen arkistoista biopankkeihin. Ensimmäisenä suomalaisena biopankkina Valviran biopankkirekisteriin merkittiin turkulainen Auria ja heti sen kantapäillä THL Biopankki. Turkulaisista voidaan olla montaa mieltä, mutta tässä asiassa he ovat olleet edelläkävijöitä – mutta miksi?

Voi sanoa että täällä olivat ”tähdet kohdallaan”. Turussa on ollut perinteisesti vahvaa kliinisen ja perustutkimuksen yhteistyötä ja patologian oppiaine on osallistunut vahvasti tutkimustyöhön. Turku on samaan aikaan sopivan pieni ja riittävän iso kaupunki jossa sairaala ja yliopisto ovat puhaltaneet hyvin yhteen hiileen ja myös kaupunki on nähnyt terveysteknologian tärkeyden. Täällähän on myös menestyksekkäitä biotekniikka- ja lääketeknologiayrityksiä joten maaperä oli sikälikin otollinen.

Myös muut yliopistokaupungit ja muun muassa Keski-Suomen keskussairaala havittelevat omia biopankkejaan.  Tarkoituksena on, että Suomeen perustettavat biopankit muodostavat verkoston jolla on yhteinen saatavuustietokanta, jolloin ne itse asiassa näyttäytyvät tutkijalle yhtenä yhtenäisenä biopankkina. Biopankki sinänsä ei ole uusi keksintö. Niitä on maailmalla jo paljon, esimerkiksi Ruotsissa yli 700. Suomessa biopankkitoimintaan liittyy kuitenkin piirteitä jotka tekevät siitä erityislaatuista. Julkinen terveydenhuolto mahdollistaa sen, että biopankkiin voidaan kerätä koko väestön kattavia näytteitä koska etenkin erikoissairaanhoitoa käyttävät käytännössä kaikki kansalaiset. Monien sairauksien kohdalla on olennaisen tärkeää että näytteitä saadaan kaikilta eikä vain huippusairaalan valikoidulta potilasaineistolta. Toisaalta Suomessa on myös hyvät mahdollisuudet yhdistää biopankkinäytteisiin kliinistä tietoa ja rekisteritietoa. Tämä ei monissa maissa onnistu koska ei ole kattavaa julkista terveydenhuoltoa tai kaikilla ei ole esimerkiksi sosiaaliturvatunnusta jonka avulla voidaan hakea henkilöä koskevia tietoja eri rekistereistä.

Ihmisten pitää myös itse haluta tukea tämäntyyppistä toimintaa. Nämä kaikki kriteerit täyttyvät oikeastaan vain Pohjoismaissa, Alankomaissa ja ehkä Australiassa. Suomen uusi biopankkilaki myös tekee toiminnasta ketterämpää kuin muissa pohjoismaissa. 

Suomen biopankkilain mukaan suostumus näytteiden tutkimuskäyttöön pyydetään siinä yhteydessä kuin näyte kerätään, eikä tutkimusprojektikohtaisia suostumuksia enää sen jälkeen tarvita. Esimerkiksi Ruotsissa tutkijan täytyy aina olla yhteydessä luovuttajaan ja pyytää erillinen suostumus kutakin tutkimusta varten, mikä tekee näytteiden hyödyntämisestä huomattavasti työläämpää. Suomeen tullaan todennäköisesti perustamaan alle 10 biopankkia, joista on myös huomattavasti helpompaa luoda kattava väestöpohjainen biopankkijärjestelmä kuin sadoista biopankeista joilla on keskenään aivan erilaiset tarkoitusperät, toimintamallit ja rahoitusmuodot.

Patologista biopankkiprofessoriksi

Turussa on järjestyksessään maailman toinen ja tällä hetkellä ainoa biopankkiprofessuuri, vastaava on aiemmin ollut ainoastaan Irlannissa.  Kaksivuotisen lahjoitusprofessuurin rahoittaa Turun kaupunki. Professuurin hoitamisen ajaksi Olli Carpén jättäytyi virkavapaalle Turun yliopiston patologian professorin virasta, jossa  hän toimi samalla patologian kliinisen toiminnan vastuuhenkilönä.  Professori Carpén valmistui Helsingin yliopistosta vuonna 1982 ja päätyi erikoistumaan patologiaan sattuman kautta. Ura on kuljettanut Carpénia moniin patologian alan tehtäviin: hän on toiminut opettajana, postdoc-tutkijana Amerikassa, viisi vuotta Akatemian tutkijana ja lyhyen aikaa myös anatomian yliopistolehtorina.

Ensimmäinen varsinainen kesätyöpaikkani oli HYKSin N aistenklinikan patologian laboratoriossa laboratoriohoitajana. Seuraavana kesänä ajattelin mennä samaan paikkaan ja silloinen laboratorionjohtaja sanoi että hänellä olisi kiinnostava tutkimusprojekti ja yhtä hyvin hän voisi palkata minut siihen. Kahden vuoden perusopintojen jälkeen aloin siis jo tehdä tutkimusta ja väitöskirjaa eikä minusta todellakaan pitänyt tulla patologia. Sieltä (patologialta) kuitenkin avautui assistentuuri jonka avulla pystyi rahoittamaan väitöskirjatutkimusta ja yhtäkkiä huomasin että koulutusvuodet ovatkin jo täynnä.

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”174″,”attributes”:{”alt”:””,”class”:”media-image”,”height”:”480″,”style”:”margin: 15px; width: 250px; height: 375px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”320″}}]]Biopankkiprofessorin toimenkuvaan kuuluu edistää biopankkitutkimusta, luennoida, opettaa ja valistaa sekä osallistua julkiseen keskusteluun ja sidosryhmäkeskusteluun biopankkia koskevista aiheista. Lääketieteen opiskelijoiden opinto-ohjelmaan ei kuitenkaan vielä tällä hetkellä varsinaista biopankkiluentoa kuulu vaikka esimerkiksi terveyden biotieteiden opiskelijoille tällaista opetusta on jo järjestetty.

Luennoinnin ohella Olli Carpénin työajasta suuren osan vie oma tutkimusprojekti, niin sanottu biopankkipilotti, jossa kehitetään  toimintamalleja prospektiiviseen näytekeräykseen munasarjasyövän diagnostiikan ja hoitojen parantamiseksi. Kaikkia näitä tehtäviä hoitaessa tahtovat vuorokaudesta välillä tunnit loppua kesken mutta hän on siitä huolimatta ollut tyytyväinen päätymisestään nykyiseen tehtävään.

Jo pari vuotta ennen pankin perustamista meillä oli epävirallinen keskusteluryhmä jossa ideoitiin biopankkia ja mietittiin miten Turkuun saataisiin sellainen perustettua. Minut pyydettiin mukaan varmaan patologitaustani vuoksi ja näin tässä tehtävässä paljon mielekkyyttä. Saimme yliopiston ja sairaanhoitopiirin vakuuttumaan siitä että toiminta on järkevää ja kaupunki sitten perusti professuurin ja minua kysyttiin siihen.

Biopankki – osa tulevaisuuden sairaalarutiinia

Jotta pankki voi aloittaa toimintansa, se tarvitsee talletuksia ja tämä pätee tietysti myös biopankkiin.  Ensimmäisiä Aurian ”talletuksia” tulevat olemaan patologian näytearkistot joita on tähän asti itse asiassa hyvin heikosti hyödynnetty tutkimuksessa. Prosessi näiden näytteiden siirtämiseksi on meneillään ja siirto saataneen toteutettua kuluvan vuoden aikana.  Siirrosta tiedotetaan esimerkiksi sanomalehdissä, jotta niillä henkilöillä, jotka eivät halua näytteitään siirrettävän biopankille, voivat ilmoittaa kiellosta. Jatkossa on kuitenkin tarkoitus kerätä myös uutta näytemateriaalia nimenomaisesti biopankkitutkimusta varten. Tämä tapahtuu lähettämällä potilaalle sairaalakutsun yhteydessä biopankin suostumuskaavake. Potilaan allekirjoitettua suostumuksen hänestä voidaan ottaa esimerkiksi muiden verinäytteiden yhteydessä yksi näyte biopankkitutkimusta varten. Myös esimerkiksi toimenpiteen yhteydessä poistettua kudosta voidaan hyödyntää. Näin toiminta saadaan integroitua sairaalaan normaaliin rutiiniin ja myös suostumus kirjataan sähköiseen sairaskertomukseen jotta sitä ei tarvitse jatkossa kysyä erikseen. Suostumuksessa kysytään lisäksi, saako potilaaseen olla yhteydessä jos tutkimuksessa löytyy jotain kliinisesti merkittävää tai jos on käynnistymässä esimerkiksi lääketutkimus johon potilas saattaisi soveltua.

Tutkijan kannalta merkittävä seikka on yhteinen saatavuustietokanta joka näillä näkymin saadaan käyttöön parin vuoden kuluessa. Sieltä tutkija voi katsoa mitä näytteitä missäkin biopankissa on, minkä jälkeen tutkija tekee johonkin biopankkiin hakemuksen näiden näytteiden käytöstä. Hakemus käy läpi tieteellisen neuvottelukunnan arvion jossa on kaksi pääasiallista kriteeriä. Tutkimuksen pitää olla uutta luovaa eli näytteitä tulee käyttää järkevästi, toisaalta tutkimus ei saa estää tulevia tutkimuksia – eli näytettä ei saa käyttää loppuun. Jos nämä kriteerit täyttyvät ja lupa myönnetään niin biopankki luovuttaa näytteitä tai niistä saatavaa tietoa tutkijalle.

[[{”type”:”media”,”view_mode”:”media_large”,”fid”:”175″,”attributes”:{”alt”:””,”class”:”media-image”,”height”:”320″,”style”:”margin: 15px; width: 350px; height: 233px; float: right;”,”typeof”:”foaf:Image”,”width”:”480″}}]]Näytemateriaali voi olla esimerkiksi kudosleikkeitä, eristettyä DNA:ta tai seerumia. Biopankki ei luovuta esimerkiksi kokonaisia kudosblokkeja koska ne jäävät helposti palauttamatta biopankille ja näytteen pitää olla myös muiden tutkijoiden saatavilla. Projektin päätyttyä tieto palaa biopankkiin eli näytteet tavallaan kasvavat korkoa eikä jatkossa välttämättä enää tarvita itse näytteitä vaan pelkästään jo kertynyttä dataa analysoimalla voidaan luoda uutta tietoa.

Toinen asia mikä mielestäni on älyttömän jännittävää, on se, että nyt on lähdetty kehittämään kliinisen tiedon varastoa, eli keräämään tietoa erilaisista sairaalan tietokannoista ja yhdistämään sitä ja sillä tavoin voidaan ymmärtää sairauksia aikaisempaa paremmin. Nykyäänhän sairaalan tietojärjestelmät eivät oikein mitenkään tue tutkimusta vaan ne palvelevat pelkästään yksittäisen potilaan hoitoa. Kun on pystytty yhdistämään useita tietojärjestelmiä, pystytään luomaan esimerkiksi uusia asiantuntijaohjelmia jotka voisivat helpottaa potilaan hoitoa. Yksi asia mitä on myös rakennettu on se, että saataisiin tapoja viestittää potilaille heidän omasta sairaudestaan esimerkiksi älypuhelimien kautta. Tällä tavalla saadaan myös ns. innovaatioalustaa eli kun voidaan osoittaa että meillä on tällaista ainutlaatuista tietoa ja näytemateriaalia niin ehkä sitä kautta saadaan myös lisää lääketutkimusta ja kliinistä tutkimusta Suomeen.

”Myydäänkö sieltä biopankista tietoja ylikansallisille yhtiöille?” – biopankin turvatoimet ja riskienhallinta

Auria Biopankilla on perustamissopimus jonka mukaan siitä puolet omistaa Turun Yliopisto, kolmasosan VSSHP ja pienet siivut kuuluvat Satakunnan ja Vaasan sairaanhoitopiireille. Nämä toimijat ovat sitoutuneet rahoittamaan biopankin toimintaa omistusoikeuksien suhteessa. Tämä ei kuitenkaan kata edes perustoimintaa joten lisärahoitusta haetaan eri lähteistä projektirahoituksena. Tulevaisuudessa biopankin rahoituksen toivotaan tulevan osin myös yritysyhteistyön kautta.

Sanalla ”yritysyhteistyö” on taipumus synnyttää mediassa villejä foliohattuteorioita siitä,  minne kaikkialle näytteet ja potilastiedot saattavat päätyä.  Mihinkään suuriin biopankkia koskeviin huolenaiheisiin ei Olli Carpén kuitenkaan ole törmännyt eikä usko niitä  erityisesti syntyvänkään. Koska biopankki on julkisessa organisaatiossa sairaalan infrastruktuurin sisällä, myös biopankin prosessit ovat samanlaiset kuin sairaalassa. Biopankkiin kerätty informaatio on koodattua ja henkilötunnuksetonta ja se sijaitsee sekä sairaalan että biopankin palomuurin takana. Myöskin kudosnäytteitä on säilytetty patologien arkistoissa jo 30-luvulta lähtien – ”eikä kukaan ole vielä mitään pankkiryöstöä tehnyt”.

 Eri tutkimusprojektien puitteissa kerättyjen näytteiden säilyttäminen on ollut myös käytännöiltään varsin kirjavaa, ja suuri osa tutkimustyötä tehneistä lääkäreistä on  varmasti joskus törmännyt vanhoihin näytekokoelmiin jotka ovat saattaneet lojua vuosikausia kaapeissa ja pakastimissa, pahimmissa tapauksissa ilman mitään asianmukaisia tietosuojatoimenpiteitä – tähän biopankki tulee varmasti tuomaan parannusta.

Mahdolliset ongelmat liittyvät etenkin tutkimuslöydösten ilmoittamiseen potilaalle. Kliinisesti merkittävistä tutkimuslöydöksistä on ilmoitettava potilaalle, jos on oletettavaa että niillä olisi merkitystä potilaan hoidolle tai että potilaan olisi muuten hyvä olla niistä tietoinen. Koska biopankki ei kuitenkaan ole hoitosuhteessa näytteen luovuttajaan, ei se voi ilmoittaa tuloksia suoraan vaan ne täytyy toimittaa hoitavalle lääkärille joka päättää jatkotoimenpiteistä kuten lääkitysmuutoksesta tai perinnöllisyysneuvontaan ohjaamisesta. Toistaiseksi on kuitenkin vielä epäselvää, miten tämä tulee toimimaan käytännössä ja millaista ohjeistusta ja lisäkoulutusta hoitavat lääkärit tarvitsevat – biopankista saatavat tutkimustulokset kun saattavat koskea aivan muuta kuin hoitavan lääkärin omaa erikoisalaa.

Jos ajattelee toiminnan riskejä niin suurin riski on se, ettemme pysty viestittämään biopankin tarvetta niille ihmisille joista olemme riippuvaisia eli näytteiden luovuttajille. Jos toimintaa ei nähdä hyödyllisenä ja tarpeellisena niin tietysti sen toiminnalta katoaa pohja pois. Me yritämme olla mahdollisimman avoimia ja kertoa biopankin toiminnasta ja riskeistä jos niitä on. 

Ei siis tarvetta foliohatuille.

Laura Tanner