Kun vammaisuus, sairaudet tai ikääntyminen heikentävät toimintakykyä niin, että seksi ei enää onnistu, tarvitaan ulkopuolista apua. Vaikka avusteinen seksi on henkilökohtaisille avustajille ja avun saajille arkipäivää, ei sille löydy Suomesta selkeitä sääntöjä tai määritelmiä. Avustaja ja avustettava sopivat keskenään esimerkiksi sen, miten pitkälle avustamisessa mennään. 

Seksuaalikasvattaja Raila Riikonen haluaa vammaisten tietävän, että seksuaalisuus kuuluu myös heille.

”Tiedän 40-50 vuotiaita vaikeasti vammaisia ihmisiä, jotka kuulevat ensimmäistä kertaa näistä asioista.”

Riikosen mukaan monet vammaiset eivät tiedosta, että seksuaalioikeudet koskettavat heitäkin. Monet ajattelevat, että vammaisen kuuluu asua yksin, eikä parisuhde tai seksi ole osa elämää.

Riikonen on käynyt Sexpo-säätiön seksuaalikasvattajakoulutuksen. Tällä hetkellä hän kouluttaa seksuaalisuusasioissa lähinnä vammaisia ihmisiä sekä ihmisiä, jotka tekevät työtä vammaisten parissa.

Aiemmassa työssään vammaisjärjestöaktiivina Riikonen ehti kiertää paljon palveluasumisryhmiä ja vammaisten ihmisten asumispaikkoja. Siellä hän huomasi, miten suuri tarve palvelutaloissa ja ryhmäkodeissa on seksuaalikasvatukselle.

Riikosen mielestä parasta olisi, että ulkopuolinen ihminen toisi faktatietoa ja antaisi vammaisille ihmisille käsityksen siitä, että seksuaalisuus kuuluu myös heille.

”Esimerkiksi kehitysvammaiset leimautuvat vahvasti omahoitajaansa, ja jos tämän kanssa puhutaan seksistä, kuvitellaan helposti, että sitä seksiä myös harrastetaan omahoitajan kanssa.”

Riikonen kouluttaisi myös asumispaikan henkilökuntaa, jotta yksikössä olisi jatkossa paremmat valmiudet käsitellä ja kohdata seksuaalisuuteen liittyviä asioita.

Ihminen, jolla on vamman tai sairauden takia heikentynyt liikuntakyky, tarvitsee monesti seksiin ulkopuolisen apua. Yleensä tällainen ihminen on vammaisen kanssa työskentelevä henkilökohtainen avustaja, joka auttaa muutenkin arjessa. Hankalinta on, jos henkilökohtainen avustaja on perheenjäsen, esimerkiksi vanhempi. Silloin kynnys ottaa seksi puheeksi voi nousta korkealle.

Seksuaalikasvattajakoulutuksen lopputyönä Riikonen analysoi kyselytutkimusta, jossa oli haastateltu vaikeavammaisia ihmisiä. Heistä vain joka toinen koki pystyvänsä pyytämään apua seksiin omilta henkilökohtaisilta avustajiltaan. Joka toinen halusi seksiavustajaksi muun kuin oman avustajan, koska pelkäsi, että työsuhde henkilökohtaiseen avustajaan menee pilalle.

”Että kohta avustaja miettii, että taas toi haluaa seksiä.”

Henkilökohtaisten avustajien työhön kuuluu periaatteessa kaikki se, mitä vammainen ihminen ei itse pysty tekemään. Vaikeasti liikuntavammainen tarvitsee melkein kaikissa arjen toiminnoissa toisen ihmisen apua. Varsinaisia reunaehtoja henkilökohtaisten avustajien työnkuvalle ei ole määritelty, joten avustamisen sisältö on paljolti kiinni työsopimuksesta, jonka vammainen ihminen ja avustaja solmivat.

Seksissä avustaminen jakaa henkilökohtaisia avustajia. Osa pohtii, kuuluuko vaikeavammaisen seksuaalisuuden toteuttaminen avustajan töihin, ja onko avustamiseen pakko suostua. Erityisesti on huolestuttu siitä, voiko seksuaaliasioissa täysin kouluttautumaton työntekijä avustaa vammaista seksin harrastamisessa.

Marraskuussa 2016 Suomessa julkaistiin ensimmäistä kertaa opas seksissä avustamisesta. Erityistason seksuaaliterapeutti ja seksuaalineuvoja Tanja Rothin kirjoittamassa oppaassa ”Avusta ja ohjaa seksissä turvallisesti” paneudutaan avustamiseen liittyviin eettisiin ja turvallisuuskysymyksiin, sekä esitellään hyviä käytäntöjä ja apuvälineitä.

Oppaassa Roth jakaa seksissä avustamisen passiiviseen ja aktiiviseen apuun. Passiivinen avustaminen on pukemista, riisumista, asentoihin auttamista ja välineiden antamista. Aktiiviseksi avustaminen muuttuu, jos avustaja jää paikalle yhdynnän tai muunlaisen seksin ajaksi.

Sekä Roth että Riikonen ovat sitä mieltä, että on vaikea vetää raja siihen, missä vaiheessa avustajasta tulee aktiivinen osapuoli seksiä. Se on kysymys, johon juuri kukaan muukaan ei tiedä vastausta.

Riikonen itse sairastaa hermostoperäistä lihassairautta, jonka johdosta hän sai sähköpyörätuolin jo lapsena. Hänellä on henkilökohtainen avustaja ympäri vuorokauden.

Seksissä avustamisesta Riikonen puhuu erikseen henkilökohtaisten avustajiensa kanssa. Hänen mielestään asioista pitää sopia selkeästi etukäteen. Tilanteet on otettava yksilöllisesti.

”Ihan rohkeasti avustaja voi sanoa, haluaako olla mukana avustamisessa vai ei. Mulle on avustaja sanonut parikin kertaa seksitilanteen aikana, että nyt stop, tässä menee raja. Se on tosi reilua.”

Mutta avustajat ovat myös tulleet sanomaan Riikoselle, että he ovat valmiita auttamaan seksissä.

Liikuntavammaisten kohdalla on melko tavallista, että avustaja esimerkiksi auttaa sängylle makaamaan ja avustaa riisumaan tai vaihtamaan vaatteet.

”Toiset haluavat päälleen pitsiä tai nahkarintsikat. Mistä kukakin nyt tykkää”, Riikonen kertoo. ”Päälleen voi haluta vaikkapa nahkasaappaat.”

Riikonen ei saa itse housuja pois jalasta. Myös hänen miehensä on liikuntavammainen, joten hänkin tarvitsee apua.

”Meidän makuuhuoneessa olisi aika hiljaista, jos oltaisiin siellä vaan kahdestaan, housut jalassa.”

Jokainen harrastaa seksiä tyylillään. Riikosilla avustaja yleensä poistuu paikalta ja tulee käymään, kun pitää vaihtaa asentoa tai välinettä.

 

Riikonen tietää, että monet vammaiset ihmiset hyödyntävät Suomessa myös maksullisia seksipalveluita. Täällä raha on kuitenkin yleensä rajoite. Jos elää työkyvyttömyyseläkkeen tai kansaneläkkeen varassa, ei seksityöntekijän palkkaamiseen ole vuodessa kovinkaan useasti varaa.

Euroopan maista ainakin Alankomaat, Itävalta, Tanska, Tšekki, Ranska, Saksa ja Sveitsi tukevat vammaisten seksin harrastamista myös rahallisesti tai tarjoamalla erikseen vammaisille kehitettyjä palveluita.

Alankomaissa ja Tanskassa vammaisilla ihmisillä on oikeus käyttää maksullisia seksipalveluita ilmaiseksi rajattu määrä vuodessa. Muissa listan maissa on muun muassa käynnissä projekteja, joissa erityiskoulutuksen saaneet työntekijät toimivat ”seksiassistentteina”, jotka esimerkiksi auttavat liikuntavammaista ihmistä tutustumaan omaan kehoonsa.

Myös Riikonen pohti seksuaalikasvattajan koulutuksen lopputyössään, että Suomesta puuttuu ”sex coach”. Sellainen, joka olisi jotakin henkilökohtaisen avustajan ja prostituoidun väliltä.

Esimerkiksi monet Riikosen haastattelemat seksityöntekijät ovat olleet kiinnostuneita asiasta. Kaikki eivät kuitenkaan edes uskalla ottaa vammaisia asiakkaita, koska eivät tiedä miten toimia – miten eri vammat vaikuttavat, ja miten esimerkiksi nostaa tai siirtää asiakasta niin, ettei satuta.

”Heistä saisi kyllä hyviä ”sex coacheja”. Heillä on seksitavat hallussa ja paljon vinkkejä eri asennoista”, Riikonen toteaa. ”Kyllähän se mahdollistaisi paljon enemmän juttuja, jos siinä olisi joku auttamassa.”

Rothin mielestä ”sex coachiksi” ryhtyvällä ihmisellä olisi myös hyvä olla peruskoulutusta seksuaalisuudesta. Avusteisen seksin oppaan julkaisun jälkeen vammaisjärjestö Kynnys ry on yhteistyössä Sexpo-säätiön kanssa aloittanut avusteiseen seksiin liittyviä koulutuksia. Roth kertoo, että jatkossa on luvassa myös entistä kohdennetumpaa koulutusta avusteisen seksin eri osa-alueilta.

Rothin mukaan nyt etsitään rajapintaa kahden ammattikunnan välillä. Luultavasti Suomessakin ollaan siirtymässä kohti seksissä avustamisen erilaisia muotoja. Kumpikaan ei silti osaa arvioida, missä vaiheessa Suomessa ollaan siinä pisteessä, että ”sex coaching” löytyisi Kelan kuntoutuslistalta.

 

Sekä Riikonen että Roth toivovat, että seksuaalisuudesta puhuttaisiin useammin vastaanotolla.

”Lääkärin pitäisi olla rohkea ja kysyä, uskaltaa antaa asiakkaalle tila ja mahdollisuus kertoa asioista vastaanotolla”, Riikonen sanoo.

Seksin apuvälineitä on mahdollista saada maksusitoumuksella kuten mitä tahansa muitakin apuvälineitä. Lääkäri voi kirjoittaa maksusitoumuksen vaikkapa tekopenikseen tai –vaginaan, jos sitä ei ole mahdollista ostaa sellaisenaan kaupasta, vaan käyttö edellyttäisi muutostöitä.

”Jotkut apuvälineet ovat kalliita, etenkin jos niihin joudutaan tekemään yksilöllisiä muutoksia”, Roth kertoo. Tällaisia muutoksia ovat esimerkiksi jatkeet, joilla henkilö pystyy itse käyttämään apuvälineitä liikuntarajoitteista huolimatta.

Apuvälineiden käyttö mahdollistaisi Rothin ja Riikosen mielestä monelle omaan kehoon tutustumisen. Henkilö voisi harrastaa helpommin itsetyydytystä, ja saisi enemmän hyvää oloa. Samalla poistuisi paljon häiriökäyttäytymistä ja läheisten ihmisten piinaa.

Roth toivoisi, että lääkärit ottaisivat tarvittaessa seksuaalisuuden esiin uudestaan myös pitkin matkaa, kun potilaan elämäntilanne muuttuu esimerkiksi uuden pitkäaikaissairauden takia.

Sairauksista esimerkiksi monet neurologiset taudit koskettavat paljon seksuaalisuutta myös ei-vammaisilla ihmisillä. Moni potilas ei kehtaa oma-aloitteisesti kysyä esimerkiksi MS-taudin, Parkinsonin taudin tai dementian vaikutuksesta seksiin. Roth kertoo esimerkin: pitäessään ryhmää neurologisille potilaille kävi ilmi, että juuri kukaan ryhmäläisistä ei ollut kehdannut ottaa lääkärin kanssa esille saamiensa uusien lääkkeiden vaikutusta seksielämään.

Rothin mukaan myös kokonaisvaltaisessa kohtaamisessa ja hyvinvoinnin arvioinnissa pitäisi puhua seksistä. Tällöin toimintaterapeutti ja seksuaaliterapeutti voisivat yhteistyössä arvioida potilaan seksuaalista toimintakykyä. Arviota edellytetään esimerkiksi seksiapuvälineen hankkimiseen lääkinnällisenä kuntoutuksena.

Lopuksi Roth painottaa, että vammaiset ovat heterogeeninen ryhmä ihmisiä, jotka edustavat paitsi erilaisia tapoja harrastaa seksiä, myös erilaisia seksuaalisia suuntautumisia.

”Helposti oletetaan, että kaikki vammaiset ihmiset ovat heteroseksuaaleja. Tai että kaikki tykkäisivät perinteisistä seksitavoista.”

Kuvausrekvisiitta: Keltainen ruusu