Onhan se karua uhrata kuusi vuotta elämästään siihen, että voisi valmistua arvauskeskuslääkäriksi. Valistuneet arvaukset ovat silti väistämätön osa lääketiedettä ja itsekin huomaan usein tekeväni hoitopäätöksiä ikään kuin valistuneen mutu-tuntuman avulla. Jos mutu-tuntumani joskus osoittautuu vääräksi, vaihdan näkökantani toiseen arvaukseen. Olen siis todellinen arvauslääkäri. Entä olisinko aivan väärässä, jos väittäisin, että tätä mutu-tuntumaa voisi mieluummin kutsua ammattitaidoksi, jonka avulla pystyy alitajuisesti yhdistelemään kaikkea oppimaansa tietoa hyväksi arvaukseksi ja päätyä juuri sen avulla oikeaan lopputulokseen?
Kansa ei kuitenkaan tarkoita valistuneita mutu-tuntumia keskustellessaan arvauskeskuslääkäreistä. Toisaalta, eihän esimerkiksi putkimies osaa arvioida lääkärin ammattitaitoa yhtään sen enempää kuin lääkäri putkimiehen. Kerta toisensa jälkeen kauhutarinoita kuullessaan voi todeta, että kansa ei tarkalleen ymmärrä mistä se puhuu, kun se arvostelee ”arvauskeskuslääkärin” toimintaa. Näin ollen olen itsekin päätynyt jättämään koko nimityksen vähälle huomiolle.
Syyt siihen, miksi terveyskeskuslääkärit ovat kansan silmissä arvauskeskuslääkäreitä, löytyy mielestäni näistä viidestä kohdasta, jotka eivät itse asiassa liity terveyskeskuslääkärin osaamiseen millään tavalla.
Ensinnäkin, melko suuri osa terveyskeskuksissa kohdattavista vaivoista on sellaisia, joiden taustalta ei löydy yksinkertaista hoidettavissa olevaa sairautta tai syytä. Kokemukseni mukaan yllättävän suuri osa esimerkiksi selkäkivuista, päänsäryistä, jäsensäryistä, väsymyksestä ja vatsavaivoista on korjattavissa mieluummin esimerkiksi elämäntapatekijöillä, kuin lääketieteellisillä keinoilla.
Vaiva itsessään on silti aivan todellinen, mutta sitä on kovin vaikeaa hoitaa lääketieteen keinoin, jos mitään lääketieteellistä selitystä tai hoidettavaa syytä ei löydy. ”Väsymyslabroista” löytyy selitys kenties yhden väsymykselle kymmenestä, mutta samalla loput yhdeksän jäävät ”arvausten varaan” tai ilman hoitoa. Lihasperäinen selkäkipu ei kuvantamisella parane, vaikka selkää kuvaisi kuinka monta kertaa tahansa. Arvauskeskuslääkäri on siis se, joka ei löydä oireelle nimettävissä olevaa syytä – siitä huolimatta että syyn nimeäminen ei läheskään aina edes parantaisi vaivaa.
Toisekseen arvauskeskuslääkäri on se, joka ei varmuudella tiedä, onko hän oikeassa vai ei. Terveyskeskuslääkärin ammattitaito perustuu mielestäni nimenomaan siihen, että tietää kaikesta vähän, mutta ei silti monestakaan asiasta kovin paljoa. Samalla terveyskeskuslääkärinkin suurinta viisautta on se, kun tietää ettei tiedä kaikkea ja osaa siksi epäillä laatikon ulkopuolelta löytyvän vielä jotakin uutta. Epävarmuus on siis perusteltua, mutta lopputulos saattaa helposti potilaan korvissa kuulostaa arvailulta, vaikka lääkärin ajatuksissa mahdolliset riskit ja vakavat vaihtoehdot olisi punnittu kuinka tarkasti tahansa.
Joskus potilaan itsehoitomotivaation kannalta voisi kuitenkin olla hyvä, jos lääkäri pystyisi tarpeen tullen vakuuttamaan potilaansa diagnoosin oikeellisuudesta siitä huolimatta, että lähes jokaisessa diagnoosissa on mahdollisuus virheelle. Jos potilaan saisi uskomaan, että hän pystyy esimerkiksi ruokavaliomuutoksilla vaikuttamaan suolistovaivoihinsa tai väsymykseensä, eikä maagista ratkaisua tai taustalla muhivaa vakavaa sairautta löydy ”aina vain seuraavasta tutkimuksesta ”, hän saattaisi parhaassa tapauksessa tehdä ruokavaliolleen jotakin ja parantua.
Heti tämän sanottuani täytyy kuitenkin todeta, että terveyskeskuksessa on tärkeää antaa potilaan myös ymmärtää, että saman vaivan vuoksi pitää hakeutua uuteen arvioon jos se pitkittyy tai muuttaa muotoaan. Alkuvaiheessa viattomalta vaikuttava selkäkipu voi nimittäin myöhemmin paljastua joksikin ihan muuksi, mutta paraskaan arvauskeskuslääkäri ei olisi osannut alkutilanteessa paljastaa kivun todellista syytä ilman kristallipalloa.
Jälkeenpäin maallikko ajattelee, että lääkäri on tehnyt virheen, kun taas toiset lääkärit ymmärtävät, ettei tilannetta olisi voinut arvata edes mutu-tuntuman avulla. Näin ollen tässäkään tilanteessa ongelma ei oikeastaan syntynyt siitä, että lääkäri arvasi, vaan siitä että hän arvasi liian vähän. Äkkiseltään sanoisin, että sairaalalääkärit saattavat arvata itse asiassa enemmän kuin terveyskeskuslääkärit, mutta sairaalassa huonommatkin arvaukset on helppo todistaa vääräksi tutkimalla, toisin kuin terveyskeskuksessa. Näin sen kuuluu ollakin. Jokaista väsynyttä ei voi tutkia läpikotaisin laajoilla tutkimuspaketeilla eikä jokaista päänsä kolauttanutta kannata kuvata CT:lla. Arvauskeskuslääkäri on siis kolmannekseen myös se, joka olisi voinut ”silläkin kerralla” arvata vielä enemmän.
Neljänneksi, arvauskeskuslääkäri on se, joka on eri mieltä keskustelupalstojen kanssa. Jos nettipalstoilla kerrotaan, kuinka arvauskeskuslääkärit eivät osaa tulkita kilpirauhasarvoja tai määrätä siihen lääkitystä, potilas saattaa hyvinkin uskoa tätä mieluummin kuin lääkäriä, koska keskustelupalsta sentään tuo yksinkertaisen ratkaisun hänen oireisiinsa, samalla kun lääkäri ei anna niille mitään selitystä. Tällöin on helppo todeta, että arvauskeskuslääkäri ei vain osaa työtään.
Jos potilas menee vielä kaiken terveyskeskuksessa tehdyn vakuuttelun jälkeen yksityislääkärille, joka teettää hyvän asiakaspalvelun nimissä magneettikuvauksen akuutista selkäkivusta tai määrää antibioottikuurin katulegendana tunnettuun ”terveen aikuisen kuumeettomaan keuhkokuumeeseen”, terveyskeskuslääkärin on kovin vaikeaa olla potilaan silmissä mitään muuta kuin arvauskeskuslääkäri, vaikka hän osaisi asiansa kuinka hyvin tahansa. Keskustelupalstoilta on löytynyt myös lausahdus siitä, kuinka potilas ”onneksi meni lopulta yksityislääkärille, joka tajusi vihdoin kirjoittaa reseptin kilpirauhaslääkkeestä”. Ei sillä, että omakustanteisesta magneettikuvauksesta, yksittäisestä turhasta antibioottikuurista tai subkliinisen hypotyreoosin lääkitsemisestä olisi välttämättä haittaa… paitsi tietysti se, että potilaan silmissä terveyskeskuslääkäri menetti uskottavuutensa.
Viidennekseen, arvauskeskuslääkäri on se, joka on liian kokematon. Toisaalta kaikki ihmiset ovat uransa alkutaipaleella kokemattomia ja suuri osa lääkäreistä aloittaa uransa nimenomaan terveyskeskuksesta. Onko kokemattomuus sitten syy hoitaa potilasta arvausten voimalla sellaisissakin tilanteissa, kun ei olisi tarvetta arvata? Mielestäni ei ole, enkä usko että kovin usein tällaiseen turvaudutaankaan, mutta käsitykseni mukaan liian harva terveyskeskus antaa nuorelle lääkärille riittävän tuen, jotta heikommilta arvauksilta voitaisiin kokonaan välttyä.
Hyvät konsultaatiomahdollisuudet ja kattava perehdytys ovat varmastikin tärkeimmät tekijät, joiden perusteella nuori lääkäri viihtyy terveyskeskustyössä ja kokee hallitsevansa sen tuomat haasteet. Kiirekään ei aina tunnu kiireeltä, jos hallitsee sen mitä tekee. Eniten ylimääräistä aikaa kuluu nimittäin siihen, kun ei ole ihan varma siitä mitä tekee ja joutuu siksi tekemään ylimääräistä työtä varmistaakseen, että on tehnyt työnsä riittävän hyvin.
Entä kuinka hieno olisikaan sellainen maailma, jossa saisi kokeneemman kollegan neuvomaan olan taakse, kun täyttää ensimmäistä C-lausuntoa! Entäpä, jos pääsisi henkilökohtaisen tutorinsa kanssa joka aamu edes vartiksi keskustelemaan edellisen tai tulevan päivän asioista! Kuinka hienoa olisikaan, jos saisi joka päivä tilaisuuden rauhassa kysyä vähäpätöisimmätkin asiat niin, että osaisi ne seuraavalla kerralla kysymättäkin!
Uskon, että arvauskeskuslääkäri voi vielä joskus olla kansan silmissä osaava terveyskeskuslääkäri. Tämä muutos saattaisi olla toteutettavissa terveyskeskusten rakenteiden ja toimintatapojen muutosten avulla. Nuoret lääkärit tarvitsevat enemmän tukea, neuvoa ja rakentavaa palautetta, jotta he voisivat kokea hallitsevansa työnsä ja kehittyä siinä. Toisaalta myös esimerkiksi ravitsemus- ja liikuntaneuvonta voisivat olla tärkeä osa tulevaisuuden terveyskeskuksen hoitovalikoimaa, jotta hajanaisten arvailujen tilalle saataisiin konkretiaa.
Jenni Juslen, LL