Siirry suoraan sisältöön
Etusivu > Turha työ ei tekijäänsä kiitä
Etusivu > Turha työ ei tekijäänsä kiitä

Turha työ ei tekijäänsä kiitä

Eräs tähänastisen urani uuvuttavimmista päivistä oli päivä, jolloin työtä ei ollut. Olin työterveyshuollon lääkärinä pienen kaupungin toimipisteessä, ja kenties lämpimän kesäsään vuoksi potilaita ei ollut lainkaan. Vietin päiväni aamusta iltaan istuen ja odottaen tilaisuutta olla hyödyksi jollekin. Onnekseni iltapäivällä vastaanotolleni saapui yksittäinen flunssapotilas, mutta siitä huolimatta lähdin työpaikaltani väsyneenä ja huonotuulisena. Tilannetta ei auttanut se, että sopimukseni mukaan sain palkkaa ainoastaan hoidetuista potilaista. Päivän tulojen menetys on toki ikävää, mutta enemmän minua kaihersi tähän sisältyvä viesti – tänään työpanokseni ei ollut minkään arvoinen, ja sen verran minulle myös maksetaan.

Potilasmäärien vaihtelu kuuluu lääkärintyön luonteeseen, eikä pettymykseni vaivannut minua pitkään. Silti se sai minut huomaamaan, kuinka valtava merkitys on sillä, että tuntee olonsa hyödylliseksi, osaavaksi ja arvostetuksi. Muistan monesti olleeni raskaan päivystysvuoron jälkeen väsynyt, mutta onnellinen. Koin suoriutuneeni jostain haastavasta, mutta tärkeästä. Raskas työ paikassa, jossa sitä tarvitaan ja jossa sitä arvostetaan antaa voimaa silloinkin, kun työtaakka on ylitsepursuava.

Lääkäreitä arvostetaan Suomessa erittäin korkealle – useimmiten ainakin. Aina arvostus ei tunnu yltävän perusterveydenhuoltoon, tai varsinkaan lääketieteen opiskelijoille. Valitettavan usein edelleen kuulee puhuttavan “arvauskeskuksesta”, joskus jopa kollegoilta. Ja vielä tuoreesta kokemuksesta muistan, miten kurjalta tuntui työkesän jälkeen palata yliopistosairaalan käytäville, jossa kandidaatti saa jatkuvasti kokea olevansa tiellä, tarpeeton ja lisäksi tuskastuttavan tietämätön. Lieneekö ihme, että niin moni kanditaatti kokee tarvitsevansa opiskelujen loppuvaiheessa välivuoden, ja että ura terveyskeskuksessa ei houkuttele?

Viime aikoina on puhuttu paljon työtaakan lisääntymisestä perusterveydenhuollossa ja päivystyspisteissä. Lääkäreiden työtahti nopeutuu, lisää tehtäviä sälytetään heidän harteilleen, ja samalla ero palkkoihin yksityissektorilla korostuu. Viesti tuntuu iskulta vasten kasvoja. Jos johdossa arvioidaan, että työtä voi samalla palkalla ja samassa ajassa tehdä tuplamäärän, ei työtä selvästikään pidetä erityisen haastavana – tai ainakaan niin arvokkaana, että siitä kannattaisi maksaa. Tällaisesti lähtökohdasta on vaikea motivoitua huippusuorituksiin.

Vielä huonompi tilanne tosin on muulle hoitohenkilökunnalle. Hoitajat saavat rutiinimaisesti kuulla solvauksia, huutoa ja vaatimusta nopeammasta ja paremmasta hoidosta tavalla, jolta lääkärit – ilmeisesti valkotakin tuoma auktoriteetin ansiosta – usein säästyvät. Valitettavan usein myös lääkäri kohtelee hoitajaa tai osastonsihteeriä väheksyvästi, joko suoraan tai vain unohtamalla, että tämä on olemassa ja tekee myös tärkeää työtä. Töykeys myös kostautuu välittömästi hankaloituneena yhteistyönä ja pitkällä aikavälillä työilmapiirin ja tiimin toiminnan heikentymisenä. Arvostus kulkee kahteen suuntaan, ja varmin tapa menettää se on olla osoittamatta arvostusta muita kohtaan.

Me kaikki tarvitsemme tunteen siitä, että työ, jota teemme on tärkeää, ja että sitä arvostetaan. Arvostus näkyy pienissä asioissa, eleissä ja sanavalinnoissa, silmiin katsomisessa ja ystävällisyydessä. Meidän jokaisen pitäisi muistaa antaa niitä – ja myös vaatia niitä itsellemme.

Juuso Korhonen, LL