Traumakirurgina Sowetossa

Julkaistu Nuori Lääkäri -lehdessä: 05/2017
Kirjoittaja: Kimmo Luukkonen

Traumakirurgina Sowetossa

Joensuulainen traumakirurgi Ville Vänni on hionut ammattitaitoaan leikkaamalla ammuttuja, puukotettuja ja pahoinpideltyjä johannesburgilaisella klinikalla.  Afrikassa lääkäri on oppinut valmiuksia, joita rauhallisessa Suomesta ei saa. Nämä tiedot hän haluaa siirtää omaan työyhteisöönsä. 

– Johannesburgin Bara-sairaalan traumapäivystyksessä muistettava hetki oli vuoden 2016 syyskuun ensimmäinen viikonloppu. Oli ollut palkkapäivä, ja monella oli rahaa ryypätä ja käyttää huumeita. Sen päälle oli paikallisten joukkueitten jalkapalloturnaus. Kolmessa vuorokaudessa sairaalaan saapui 570 ei-kävelevää traumapotilasta. Meillä oli kuusi päivystävää lääkäriä, kolme kerrallaan duunissa. Piti käydä satoja vaikeasti vammautuneita läpi. Kiihkeimpään aikaan ei riittänyt vuodepaikkoja kaikille rintaan puukotetuille. Piti pistää hyväkuntoisimmat puukotetut rinnakkain polkemaan kuntopyörää pleuradreenin kanssa ja valvomaan toisiaan, Pohjois-Karjalan keskussairaalan apulaisylilääkäri Ville Vänni muistelee.

Vänni, 34, on tätä kirjoitettaessa kolmatta kertaa Afrikassa. Hänen mukaansa Suomen rauhallisissa olosuhteissa traumakirurgille tulee ammattitaidon kannalta liian vähän vakavia hätätilanteita. Miehen itsensä havahdutti kymmenen vuoden takainen läheltä piti -tilanne:

– Juhannusyönä Joensuussa päivystykseen tuotiin poika, jota oli puukotettu kaulakuoppaan, solisvaltimoon. Mukana oli kokenut kollega, ja potilas selvisi hengissä, mutta koin, että en halua uudelleen mennä noin vaikeaan tilanteeseen raakileena.

Vänni kouluttautui ja sai  kokemusta, mutta se ei tuntunut riittävältä. Hän halusi työhön ulkomaille traumayksikköön, johon tulee paljon vakavasti vammautuneita. Suomessa vakavimmat tapaukset keskitetään Töölön traumayksikköön. Kävi ilmi, että helsinkiläisillä oli hyvät vierailusuhteet Johannesburgin Chris Hani Baragwanath -sairaalaan, lyhyesti Baraan. Töölön osastonylilääkäri Lauri Handolinkin oli käynyt useamman kerran vanhimmalla mantereella. Vänni hakeutui Baraan kolmen kuukauden vierailupestiin traumapoliklinikan leikkaussalipäivystäjäksi.

Soweton väkivallan kulttuuri

Opiskelujen ja tutustumiskäynnin jälkeen totuuden hetki koitti heinäkuussa 2016. Bara on kuudesta miljoonasta asukkaasta vastaava valtava julkinen sairaala, joka sijaitsee keskellä köyhää ja levotonta Sowetoa. Baran traumapoliklinikka on mahdollisesti maailman suurin. Etelä-Afrikan sosiaalinen epätoivo ja yhteiskuntaan juurtunut väkivalta pusertavat sairaalaan loputtomasti potilaita.  Jopa puolella sisäänkannetuista on HIV ja monella on aiemman väkivallan arpia. 

Jo ensimmäisenä päivystyslauantaina potilaiksi tuli kaksitoista ihmistä, joilla oli ampumavamma. Puukotukset, ampumiset, pahoinpitelyt, raiskaukset, liikenneonnettomuudet ja tapaturmat täyttivät alimiehitetyn vastaanoton aamusta yöhön. Hektisessä ympäristössä suomalaislääkäri uppoutui täysin kirurgiaan. Kolmeen kuukauteen mahtui vain viisi vapaapäivää. Vähäisellä vapaa-ajallaan hän pääosin luki ammattikirjallisuutta. Yhteydenpito kotimaahan vaimoon ja lapsiin oli vaivatonta, sillä netti toimi kaikkialla. Sairaalan sisäinen kommunikaatiokin pyöri Whatsappin kautta.

Paikalliset asukkaat pitivät Johannesburgia turvallisena, koska siellä ei ollut terrorismia tai sotia. Käytännössä ryöstön tai väkivallan uhka oli arkipäivää. Oli alueita, jonne ei voinut mennä, ja autolla sai ajaa vain tiettyjä reittejä. Asunto oli aidatulla ja vartioidulla keskiluokan asuma-alueella eikä ulos menty pimeän aikaan ilman hyvää syytä. Lääkäri näki klinikalla paljon rajun väkivallan aiheuttamia surullisia ihmiskohtaloita:

– Muistan raskaana olleen naisen, jolta oli ryöstössä ammuttu lantiosta läpi. Lonkkavaltimo ja -laskimo olivat vahingoittuneet. Henki säästyi ja hän toipui, mutta menetti lapsensa.

– Naisiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan silmittömyys hämmästytti. Kotiin palattua ihmettelin tasa-arvokeskustelussa yleistystä suomalaisen miehen väkivaltaisuudesta ja vaarallisuudesta. Etelä-Afrikassa oli potilas, joka oli raiskattu,  valettu palavalla nesteellä, puukotettu, ammuttu ja vedetty auton perässä. Ei ollut pelastettavissa, hän muistelee.

Vähemmälläkin pärjää

Suursairaalassa oli jatkuva pula laitteista ja materiaalista:

– Suomen resurssipula on hyvin relatiivinen. Meillä käytetään esimerkiksi haavanhoitotuotteita järjettömiä määriä. Afrikassa ymmärsi, että vähemmälläkin pärjää. Barassa näkyi kaikessa välineistön kuluminen ja ylikäyttö. Kuutta miljoonaa ihmistä palvelevassa sairaalassa oli esimerkiksi vain yksi toimiva dermatomi ihonsiirteitä varten. Afrikan jälkeen Suomi alkoi vaikuttaa vauraalta. 

Kirurgin mukaan Etelä-Afrikassa ei ole varaa sallia potilaille komplikaatioita, sillä mielekästä jatkohoitoa ei juuri ole. Potilaalle on kaksi vaihtoehtoa: kotiinpääsy tai laitostuminen ja kuolema.

Tätä kirjoitettaessa Vänni on toisella kolmen kuukauden keikallaan Barassa. Ensimmäisellä kerralla hän teki vanhemman erikoistuvan lääkärin työtä, nyt nimike on erikoislääkäri. Etelä-Afrikan julkisen puolen lääkärillä ei ole juuri omaa päätäntävaltaa. Järjestelmä on jäykkä ja valkotakit tekevät pitkiä päiviä huonolla palkalla.

– Ne, jotka ovat jääneet julkiselle puolelle, ovat taitavia ja uutteria , hän mainitsee.

Kova koulu opetti rauhallisuutta

Miehen mukaan Afrikan kokemukset ovat tuoneet auktoriteettia Joensuun päivystyksen arkeen.

– Kun on ollut kovissa paikoissa ja tietää pärjäävänsä, se lisää itsevarmuutta. Vaikeakin tilanne tuntuu hallittavalta ja se luo luottamusta työyhteisöön. Afrikassa opin tuntemaan itseni paremmin ja sain kotimaahan näkemyksiä, joilla voin selviytyä vaikeista tilanteista. Haluan jakaa tätä oppia muille, rakentaa sairaalani työyksikön osaavammaksi ja koulia ihmiset ympärillä. Afrikassa halusin myös testata itseäni, nähdä mistä minut on tehty, hän pohtii.

– Rahan takia ei Johannesburgiin mennä. Ensimmäisen kolmen kuukauden keikan tein palkatonta vapaaehtoistyötä. Apurahoilla sai katettua matkoja ja osan kuluista, mies lisää.

Ville Vänni on entinen Insomnium-metalliyhtyeen kitaristi, joka suhtautuu nykyiseenkin ammattiinsa poikkeuksellisen intohimoisesti. Kollegan mukaan Vänni antaa itsestään aina ”110 prosenttia”. Joensuulainen kommentoi itse:

– Keskiluokkainen elämä, jossa työtä tehdään vain elannon vuoksi, on ajatuksena ahdistava. Vähän vahingossa olen nyt siinä onnellisessa tilanteessa, että työ on muuttunut osin myös harrastukseksi. Olen aina tehnyt asioita täysillä tai en ollenkaan. Pyrin ottamaan itsestäni mittaa ja kokeilemaan, miten pitkälle voi mennä. Musiikkiaikakauden vuoksi en kaipaa julkisuutta, koen sen kiusalliseksi. Tähän haastatteluun tulin, kun se on alan ja työyksikön eduksi.

Sotakirurgina Timbuktussa

Etelä-Afrikan traumapäivystysten välillä Vänni ehti tehdä kahdeksan viikon pestin kuumassa Malissa YK:n rauhanturvaoperaation lääkärinä. Malissa suomalaiset toimivat ruotsalaisen tiedusteluyksikön osana.

– Ruotsi pyysi Suomelta virka-apua ja nimeni tuli esille. Ajattelin isänmaallisesti, että 75 vuotta sitten Ruotsi auttoi meitä ja nyt huutoon vastattiin. On komeata sanoa, että on ollut sotakirurgina Timbuktussa.

Malissa kliinistä työtä oli selkeästi vähemmän kuin eteläafrikkalaisella traumapoliklinikalla. Asiantuntija kertoo, että sotakirurgia eroaa paljon siviilipuolesta.

– Sotilas- ja siviilikirurgian erot näkyvät vaikkapa siinä, millaisiin ampumavammoihin valmistaudutaan. Etelä-Afrikan potilaitteni noin 130 ampumatapauksesta yhtä oli ammuttu kiväärillä, yhtä haulikolla ja lopuissa tapauksissa ase oli matalaenerginen, toisin sanoen pistooliase. Jos poliisi puuttui asiaan, ammuttu kuoli, koska poliisin käyttivät sotilasaseita eikä varoituslaukauksia ammuttu. Sotilaspuolella vammat ovat siviilipuolta vaikeammat. Aseet ovat suurienergisiä ja improvisoitujen räjähteiden ja tienvarsipommien tuottavat vammat ovat vakavia ja moninaisia: tulee palovammaa, tylppää ja lävistävää ja painevammaa ja päälle mahdollisesti vielä ampumavammoja. Siksi sotilaskirurgiassa pyritään ensivaiheessa ainoastaan pelastamaan henki ja raajat ja sitten viedään turvalliseen ympäristöön jatkohoitoon.  Sotakirurgin potilaat ovat myös terveitä, testattuja, erittäin hyväkuntoisia nuoria miehiä. Kärjistetysti voi sanoa, että kun siviililtä 80 on normaali pulssi, sotilas, jonka pulssi on 80, on shokissa, lääkäri mainitsee. 

Suomi on koti

Traumakirurgin mukaan moni kriisilääkäri kokee paluun kotimaahan vaikeaksi ja  arkityön merkityksettömäksi. Hänelle itselleen ensimmäisen Afrikan-reissun paluuta helpotti perhe eli  lääkärivaimo ja kaksi päiväkoti-ikäistä poikaa. Matkamiehen ikävä talttui, kun pääsi halaamaan läheisiä. Tuli varmuus, että koti on oikeasti täällä.

 

Vaimo Heljä Vänni kommentoi:

– Itsekin lääkärinä ymmärrän, miksi hän lähtee. Se saa kestämään ikävän. Ville on erittäin sitoutunut työhönsä ja nauttii haasteista ja tietää, että selviää kovissa paikoissa.

Perheen näkeminen tuntui miehestä hienolta, mutta muutoin kotimaa maistui sekä makealta että karvaalta:

– Suomen ongelmat tuntuivat tyhjiltä. Asiat ovat niin hyvin, että täällä murehditaan olemattomista asioista. Kun tulin Suomeen ja luin lehtien otsikoita, ajattelin, onko tämä joku lehden parodia. Afrikka sai arvostamaan asioita, joita on pitänyt itsestäänselvyyksinä. Jo lääkärien ja hoitajien sujuva yhteistyö on ilonaihe. Ja resurssit. Mutta vaikkapa kevyillä indikaatioilla tehdyt suonikohjuleikkaukset tuntuivat merkityksettömiltä, Ville Vänni kertoo.

– Afrikassa tapasin paljon pahuutta, mutta myös paljon pyyteetöntä hyvyyttä. Katastrofeissa voi tulla illuusio, että lääkärinä tekee maailmaa paremmaksi paikaksi. Näin ei ole, vaan pysyvä muutos vaatii ennaltaehkäisevää työtä, hän pohtii.

Teksti: Kimmo Luukkonen

Kirjaudu sisään kommentoidaksesi.