Pelkkä terapiatakuu ei riitä

Kirjoittaja: Anniina Leviäkangas

Pelkkä terapiatakuu ei riitä

“Tapsa on taas täällä.”

Oli Tapsa oikealta nimeltään kuka tahansa, on tokaisu varmasti tuttu kaikille joskus päivystäneille lääkäreille. Tapaturmat, päihderiippuvuudet, mielenterveysongelmat ja erilaiset sisätautiset haasteet, joita Tapsalle tuntuu kertyvän, saavat kokeneemmankin päivystäjän turhautumaan. Tulee olo, että Tapsa on väärässä paikassa väärään aikaan. Väsyneenä alkaa helposti myös syyttää Tapsaa siitä, että hänellä on ongelmia, ja hän tarvitsee niihin apua.

Oikeasti pitäisi kuitenkin olla vihainen nykyiselle terveyspalveluiden järjestelmälle, joka ei palvele mielenterveys- ja päihdeongelmista kärsiviä potilaita lainkaan niin hyvin, kuin sen pitäisi.

Mielenterveyden häiriöiden suorat ja epäsuorat kustannukset Suomessa ovat OECD:n arvion (2018) mukaan noin 11 miljardia euroa vuodessa.  Tämä on 5,3% Suomen bruttokansantuotteesta. Kelan myöntämää työkyvyttömyyseläkettä F-diagnoosilla sai 81 149 henkilöä. Pelkästään psykiatrisen erikoissairaanhoidon avohoidossa käyntejä oli 2,255 miljoonaa (THL). Perusterveydenhuollon käyntien määrä mielenterveys- ja päihdeongelmia koskevissa asioissa on siis mitä todennäköisimmin moninkertainen. Täysin laskujen ulkopuolelle jäävät myös ne, jotka eivät koskaan pääse edes arviointikäynnille.

Monen kohdalla ongelmat ovat jo kasvaneet suuriksi, ennen kuin edes pystyy myöntämään itselleen, että apua olisi mahdollisesti hyvä saada. Ihminen yrittää pärjätä omillaan viimeiseen saakka, ja kun lopulta mitta on täysi, tulisi tukea löytyä nopeasti. On vaikeaa kuvitella, että joku olisi eri mieltä tästä. Terapiatakuu onkin ollut paitsi monien vaaleissa ehdolle asettuneiden, myös terveysalalla työskentelevien huulilla viime aikoina. Kaikille pitäisi taata “nopea pääsy hoidolliseen psykoterapiaan tai muuhun psykososiaaliseen hoitoon ensimmäisen terveyskeskuskäynnin jälkeen”.

Entä jos ensimmäisellekään terveyskeskuskäynnille ei pääse?

Hoitoa saadakseen täytyy ensin selvittää, mikä on oman alueen hoitava terveysasema. Sinne pitää löytää puhelinnumero. Usein joutuu jonottamaan. Mielenterveyden ongelmista kärsivä saattaa jo tässä vaiheessa luovuttaa, koska toimintakykyinen olo ei välttämättä kestä edes siihen asti, että pystyisi etsimään kunnan sivuilta oikean yhteystiedon. Sitten odotetaan takaisinsoittoa. Välissä akku saattaa loppua, koska laturi on hautautunut johonkin päin asuntoa siivouksen jäädessä, tai vuorokausirytmi on kääntynyt päälaelleen ja odottaessa nukkuukin ohi soiton. Saapuva puhelu voi herättää paniikkireaktion, ja tulee painettua punaista luuria. Jos onnistuu vastaamaan puhelimeen, täytyy pystyä selkeästi kertomaan ongelmansa, josta ihmisellä itselläänkään ei välttämättä vielä ole täyttä ymmärrystä. Kuullessaan tässä vaiheessa, että jonotusaika mielenterveyshoitajalle on 3 kuukautta, ja “ilmoitathan jos et tarvitsekaan aikaa” moni lannistuu. Päihderiippuvaisen pitäisi pystyä hankkiutumaan päihdehoitoon arvioon aamulla yhdeksän ja kymmenen välillä. Tämä on melkoinen haaste, jos arjenhallinnassa on muutenkin jo vaikeuksia. Ratkaisuna riittämättömään apuun voi olla olon helpottaminen tutuilla tavoilla: päihteillä tai itsetuhoisella toiminnalla. Pieni osa pystyy tukeutumaan lyhytaikaisesti lähipiiriinsä, joka on jo monesti pitkään yrittänyt kannatella läheistään, ja kannustanutkin jo kenties hakemaan ulkopuolista apua. Jotkut suuntaavat yksityiselle palveluntuottajalle, jos rahaa riittää.

Monesti tilanne kuitenkin eskaloituu viimein sellaiseksi, että ihminen päätyy päivystykseen joko ambulanssin tuomana, tai huolestuneiden läheisten saattamana. Terveysneuvonnasta myös saatetaan kehottaa hakeutumaan päivystykseen, jos lääkärin vastaanottoajat menevät kuukauden päähän. Osa ei koskaan pääse edes ensiapuun saakka, koska ei ole ketään, joka katsoisi perään ja toimittaisi avun piiriin. Päivystyksessä kuitenkin harvoin pystytään ratkaisemaan pidempiaikaisena jatkuneita ongelmia, ja käynti voi herättää monenlaisia tunteita, kuten pettymystä, häpeää ja syyllisyyttä ja näin ollen nostaa kynnystä hakea apua uudelleen.

Terapiatakuun lisäksi tarvitaan Matalan kynnyksen takuu. Meidän pitää tuottaa enemmän palveluita, joihin voi riittävän joustavasti hakeutua ensimmäiseen arvioon. Avun tulisi olla lähellä niitä paikkoja, missä ihmiset muutenkin oleskelevat. Vastaanoton tulisi olla avoinna myös toimistoajan ulkopuolella ainakin joinain päivinä. Ensiarvion jälkeen ihminen voitaisiin ohjata sosiaalityöntekijän vastaanotolle, päihdetyöntekijän puheille tai mielenterveyshoitajan arvioon, tarvittaessa joustavasti myös muualle, tai kaikkiin edellä mainittuihin paikkoihin. Työ olisi osin myös jalkautuvaa, ja pienemmille paikkakunnille voitaisiin tuoda palveluita vaikkapa kiertävällä mielenterveysbussilla. Päihde- ja sosiaalityöntekijät kohtaisivat potilaita myös päivystyksessä. Joissakin kunnissa on jo kokeiltu tämäntyyppisiä toimintamalleja, mutta jokaisella tulisi olla niihin oikeus asuinkunnasta riippumatta.

Aluksi toiminnan käynnistäminen vaatii rahallistakin panostusta ja myös riittävää tiedottamista, mutta uskallan väittää, että ajan saatossa riittävän varhainen oikeaan ongelmaan kohdennettu apu tuo säästöjä. Osaa vaikutuksista voi olla vaikeaa mitata rahassa ainakaan viiden vuoden aikajänteellä. Kuinka puhuu terveyspalveluista ja yhteiskunnan tukeen luottamisesta lapselleen vanhempi, joka on tullut kohdatuksi hädässään verrattuna vanhempaan, jonka ongelmia on vähätelty tai joka ei ole saanut apua, ja miten mahdollinen asenne periytyy lapselle? Miten arvioida, mikä kymmenestä päivystyksessä käydystä keskustelusta sai alkoholiriippuvuudesta kärsivän ihmisen hakemaan itselleen apua, ja miltä vaikealta komplikaatiolta mahdollisesti säästyttiin? Kun päivystyksessä aikaa jäisi muulle hoitotyölle enemmän, miten se näkyisi esimerkiksi henkilökunnan työhyvinvoinnissa ja hoidon laadussa?

Ongelmien ennaltaehkäisyn tärkeyttä ei voi tietenkään liikaa korostaa tässäkään asiassa, mutta ainakin vielä seuraavat parikymmentä vuotta tarvitaan myös jo syntyneitä ongelmia ratkaisevaa hoitoa, vaikka ennaltaehkäisyyn panostettaisiinkin riittävästi.

On kestämätöntä, kuinka monta Tapsaa jää vaille apua nykyisten, jäykkien toimintamallien ja aliresursoitujen palveluiden takia. Tapsa kokee aivan liian usein jo valmiiksi olevansa jollain tapaa “toisen luokan kansalainen” ja “vain taakaksi yhteiskunnalle”. Oikeassa paikassa, oikeaan aikaan ja oikein kohdistetulla hoidolla voidaan kuitenkin tuoda Tapsalle uudenlainen kokemus siitä, että hänen ongelmansa ovat todellisia, hän tarvitsee niihin apua, ja sitä on oikeasti saatavilla. Jo pelkästään nähdyksi ja kuulluksi tuleminen on monelle Tapsalle täysin vieras kokemus, vaikka sen pitäisi olla itsestäänselvyys ja jokaisen ihmisen oikeus.

 

Anniina Leviäkangas

Erikoistuva lääkäri

 

Lähteet:

THL:n ja Kelan tilastot, OECD: Health at a Glance: Europe 2018. State of Health in the EU Cycle.

Kirjaudu sisään kommentoidaksesi.