Nuoria ja vielä nuorempia Nuoria Lääkäreitä

Julkaistu Nuori Lääkäri -lehdessä: 03/2018
Kirjoittaja: Ville Lindholm

Nuoria ja vielä nuorempia Nuoria Lääkäreitä

Nuorten Lääkärien Yhdistyksessä ei ikää tuijoteta. Yhdistys kelpuuttaa Nuoreksi Lääkäriksi jokaisen, jolla koulutus on vielä kesken. Lain velvoittaessa lääkärin ylläpitämään ja kehittämään tietojaan ja taitojaan, kenenkään ei kannattaisikaan tunnustaa olevansa muuta, kuin nuori lääkäri.

Maailma muuttuu ja yhdistys sen mukana. Alunperinhän Suomen Avustajalääkäriyhdistys edusti ruokapalkalla assistentin töitä paiskivia nuoria lääkäreitä, mikä ei nyt lähes sataa vuotta myöhemmin sinällään eroa perusajatukseltaan nykypäivän agendasta. Mutta miten maailma on muuttunut nuoren lääkärin silmien edessä - onko mitenkään? Ainakaan vastavalmistuneen palkkaa ei tarvitse laskea soppakauhallisissa ja leipäsiivuissa. Luulisi suurempiakin muutoksia tapahtuneen koulutuksessa, työssä ja elämässä.

Emme löytäneet haastateltavaksi 1920-luvun alussa toimineita avustajalääkäreitä, mutta historian pyörien jättämistä urista kertoo paljon juttutuokiomme kahden Nuoren Lääkärin kanssa. Ensimmäinen ennen Helsingin olympialaisia syntynyt - toinen Globenin kultajuhlien jälkeen.

Seppo Voutilainen haki tuoreena ylioppilaana opiskelemaan useammalle eri alalle. Vaihtoehdoista löytyivät niin valtio-, yhteiskunta-, kuin metsätieteetkin. Lääketieteen hakupaperit lähetettiin yliopistosairaalattomasta Kuopiosta Ouluun, jonne oli vuonna 1960 perustettu uusi tiedekunta. Päätökseen vaikutti muihin tiedekuntiin verrattuna selvästi lyhyemmät karsintakurssit, jotka kestivät ainoastaan muutaman päivän.

50 vuotta myöhemmin Atte Tuomaala haki niin ikään Oulun yliopistoon opiskelemaan lääketiedettä. Siinä missä Seppo ei juuri ollut suositeltua kirjallisuutta selaillut ennen karsintakurssejaan, Atte kertasi nykytrendin mukaisesti luonnontieteitä hieman kauemmin.

Selkein ero kahden 50 vuotta erillään toisistaan aloittaneen prekliinisen kurssin välillä oli kurssikoko. Nuoren tiedekunnan pääluku kurssia kohden oli vielä 50 tänä päivänä sen ollessa 150. 1960-luvulla osa prekliinistä kursseista piti suorittaa Turussa. Kladijaon mukaisesti puolet porukasta pääsi takaisin Ouluun puoli vuotta aiemmin halkaisten kurssin vielä kahtia. 25 hengen porukka olikin Sepon mukaan erittäin tiivis, kuin perhe. Tästä kielii nykyään vuosittain järjestettävä kurssitapaaminenkin. Ei 2000-luvullakaan kurssihenki huono ole, päinvastoin, mutta eiväthän kaikki 149 välttämättä sisaruksilta tunnu.

Neljännen vuosikurssin loppusuoralla oleva Atte on suuntaamassa kesäksi töihin neurologialle. Hän on kuullut klinikan olevan hyvä työpaikka kandidaatille. Haaste tuntuu suurelta ja ensimmäiset lääkärintyöt jännittävät, mutta myös innostavat. Sattumalta Seponkin ensimmäiset kesätyöt olivat samalla erikoisalalla, Harjamäen mielisairaalan neurologian osastolla. Siinä missä yliopistollisessa sairaalassa Atella ei liene vaikeuksia löytää konsultoitavaa neurologia ja työt sijoittuvat virka-ajalle, Seppo oli töissä kahdestaan ylilääkärin kanssa vastaten osastonsa potilaista myös päivystysaikaan. Harjamäeltä joutuikin usein soittamaan Hyksiin, josta kysymyksiin vastattiin ystävällisesti. Nuori soittelija tulikin pian tutuksi: "Suurin osa tiesi heti ensimmäisistä sanoista, mikä Seppoa tässä tilanteessa ahdistaa."

Aikaisemmin vuorovaikutusta ei opetettu. Sepon mukaan lähes kaikki opettajat kyllä olivat erittäin hyviä potilas-lääkärisuhteen osapuolia, joten malleja on riittänyt. Pelkkä havainnointi ei kuitenkaan voita tietoista vuorovaikutustaitojen kehittämistä ja loppuvaiheessa jopa oman taltioidun vuorovaikutuksen havainnointia. Atte kertoo saaneensa harjoitteluissa parhaita esimerkkejä vuorovaikutukseen nuoremmilta lääkäreiltä. Hän epäilee taustalla olevan vuorovaikutusopetuksen jatkuva kehittyminen, jolloin nuoremmilla kollegoilla on vähäisestä kokemuksesta huolimatta paremmat eväät.

Nykyistä neloskurssia on paljon puhuttanut viime aikoina esillä ollut kiusaaminen työpaikoilla. Suurin osa työkokemuksista on onneksi positiivisia. Atte ei usko kenenkään kuitenkaan olleen yllättynyt uutisista: jokaisella on kuulostanut olleen kokemuksia myös myrkyllisistä työilmapiireistä. Seppo on huomannut pidemmällä aikavälillä työilmapiirien kehityksessä positiivistakin: työpaikat eivät nykyään ole niin hierarkisia ja vuorovaikutus ammattiryhmien välillä on mutkattomampaa. Siinä missä lääkärit aiemmin istuivat omissa ruokasaleissaan, nykyinen lääkärikunta kykenee asettumaan samalle tasolle muiden ammattilaisten kanssa. Attekin kertoo saaneensa (ja uskoo kesällä saavansa) paljon hyviä neuvoja esimerkiksi sairaanhoitajilta.

Ellei aika ole päässyt liiaksi kultaamaan muistoja, opiskelujen kuormittavuus vaikuttaa samansuuruiselta molemmilla haastateltavilla. Ennen luennoilla oli pakko käydä: kaikki oppikirjat olivat ulkomaisia ja niissä esitettyjen hoitojen ja käytäntöjen soveltamista suomalaisiin olosuhteisiin ei muualta voinut oppia. Nykyiseen opetukseen Atte esittää tutun toiveen lähiopetuksen ja potilaskontaktien lisäämisestä. Hänen mielestään opetus on kyllä laadukasta, mutta se tuntuu resurssien niukkuuden vuoksi tulevan kliinisten opettajien selkänahasta. Sepon aikana tilanne oli hieno: potilaskontakteja, toimenpiteitä ja kliinistä pienryhmäopetusta oli paljon. Ryhmässä oli viisi opiskelijaa.

Ehkä hieman yllättäenkin Atte nimeää lääketieteen suurimmaksi saavutukseksi klassisten antibioottien ja insuliinin sijaan näyttöön perustuvan lääketieteen vallankumouksen. Hieman vähemmän yllättäen Sepon on helppo lähteä tätä komppaamaan Lääkärin käsikirjan entisenä toimituskuntalaisena. Seppo sai aiheesta 1990-luvun alussa kovan opin toimituskunnassa silloin mukana olleilta vastikään näyttöön perustuvan lääketieteen edistämisestä palkituilta Ilkka Kunnamolta ja Marjukka Mäkelältä.

NLY ei ole vielä ehtinyt tulla Atelle tarkemmin tutuksi. Nuori Lääkäri -lehti tulee kyllä luettua. Lehti on myös Sepolle mieluinen ja hän uskookin, että olisi ilman sitä aivan out. NLY on muutenkin Sepolle toki tuttu yhdistys - olihan hän yhden kauden valtuuskunnassakin valmistumisensa jälkeen. Tuolloin puhuttivat koulutusmäärät: lääkärityöttömyyttä pelättiin. Konkreettista kehitystä saatiin aikaiseksi erikoislääkäritenttien suhteen. Aiemmin yksi professori vuorollaan oli päättänyt kysymykset ja arvosteluissa saattoi olla räikeitä eroja oman ja muiden yliopistojen opiskelijoiden välillä. Kysymykset päätettiin alkaa arpoa ja myös arvosteluun saatiin tuplatarkastus parantaen merkittävästi erikoistuvien lääkärien oikeusturvaa.

Atte on päättänyt vielä olla stressaamatta tarkemmasta urasuunnitelmasta: monenlaista kiinnostavaa työtä on joka tapauksessa tarjolla. Liekö tie vie Sepon jalanjäljissä neurologian jälkeen useampaan eri sairaalaan töihin, kunnes eläkevirka löytyy yleislääketieteen ja hallinnon parista? Se jääköön nähtäväksi!

Kirjaudu sisään kommentoidaksesi.