Medisiinarista lääkäriksi - kilpajuoksua vai köydenvetoa

Kirjoittaja: Rebekka Laitinen

Medisiinarista lääkäriksi - kilpajuoksua vai köydenvetoa

Kilpailu lääketieteen opiskelijoiden välillä: jotkut sanovat, että se on kovaa ja toiset eivät ole sellaista huomanneet lainkaan. Miten on todella asian laita? Kysymys on pohtimisen arvoinen vähintäänkin opiskelijoiden yhteishengen ja hyvinvoinnin kannalta.

Lähdetään liikkeelle siitä, että lääkisläiset ovat keskimäärin melko kunnianhimoista sakkia. Suurin osa on pärjännyt aina hyvin opinnoissaan ja tottunut olemaan koulumenestykseltään luokkansa tai ryhmänsä parhaimmistoa. Lääkäriksi opiskellessa ympärillä on kuitenkin 150 samanmoista tyyppiä, eivätkä muita paremmat tulokset olekaan enää yhtä helposti saavutettavissa. Tämä aiheuttaa uudenlaista painetta pärjäämiselle ja kenties vaikeuksia sopeutua mahdolliseen uuteen rooliin “vain keskiverto-opiskelijana”.

Kokemus kilpailusta on varsin subjektiivinen asia ja jokainen aistii kilpailevan ilmapiirin omalla tavallaan. Jotkut meistä ovat luonnostaan kilpailunhaluisia, jotkut pelkäävät kuollakseen epäonnistumista ja joitakuita taas asia ei oikeastaan sen suuremmin kiinnosta. Toiset saavat energiaa ja motivaatiota kilpailusta, kun taas toisille se on erittäin raskasta ja kuormittavaa. Tahtoisin tässä vaiheessa korostaa, että itse koen omassa lääkiskaupungissani Turussa opiskelun rentona sekä yhteisömme kannustavana. Kaikki eivät välttämättä näkemystäni yhtä vahvana kuitenkaan jaa, ja näin ollen minun on pohdittava aihetta yleisemmällä tasolla kuulemaani ja lukemaani pohjautuen. Mielipiteitä on monia, mutta jonkinasteisen kilpailun läsnäoloa lääkiksissä ei varmasti voi kiistää.

Entä lisäävätkö arvosanat kilpailua? Kenties, koska prekliinisessä vaiheessa tenttimenestys on ainoa tapa, jolla omaa taitotasoaan voi mitata ja verrata muihin. Arvosanat eivät ehkä kuitenkaan anna kummoistakaan ennustetta siitä, kuinka hyvä lääkäri kenestäkin tulee tai miten kukin soveltuisi omalle unelmien erikoisalalleen. Henkilökohtaisen opiskelumotivaation boostaajana arvosanoja on toki helppo käyttää, mutta ei tule unohtaa, että tämä motivaattori on ulkoinen eikä päihitä itsestä lähtöisin olevaa oppimisen halua. Nämä seikat huomioon ottaen herää epäily arvosanojen tarpeellisuudesta ylipäätään. Tällä hetkellä Suomessa arvosanaton tenttiarvostelu on käytössä ainoastaan Tampereella, mutta sen laajentamista muihinkin kaupunkeihin on pohdittu. Matka tällaisen suunnitelman toteuttamiseen on toki pitkä ja kaupunkikohtainen, mikä hankaloittaa prosessia. Sen suuremmin asiaan kantaa ottamatta näkisin kuitenkin tämänkaltaisen muutoksen yhtenä mahdollisuutena turhan kilpailun vähentämisessä.

Mutta mitäs sitten, kun tuoreet kandit valtaavat klinikan ja pääpaino opiskelussa siirtyy kirjastossa istumisesta oikeiden potilaiden kanssa työskentelyyn? Oletettu kilpailu tuskin häviää fokuksen siirtyessä tenteistä käytännön osaamiseen; se vain muuttaa muotoaan. Tilalle saattavat tulla muut asiat, kuten kuka on päässyt tekemään eniten hienoja toimenpiteitä, osallistunut jännittävimpiin leikkauksiin tai kenties sopinut tulevaisuuden kesien työpaikat kaksi vuotta eteenpäin. Näihin vaikuttavat tietenkin myös nykyiset suuret ryhmäkoot sekä nuoren kandin alkuinnostus, jossa ei luonnollisestikaan ole mitään pahaa — kunhan vain kollegiaalisuus ei huomaamatta lipsu kyynärpäätaktiikan puolelle. Positiivista on, että yleensä uutuudenviehätyksen hälvettyä huomataan se, että jokainen pääsee kyllä lopulta tekemään lähes kaikkea kyllästymiseen asti. 

Mutta onko kilpailu aina automaattisesti huono asia, jos se edes jollain tasolla kannustaa parempiin oppimistuloksiin? Vuosi sitten Helsingin Sanomat kirjoitti lääketieteen opiskelijoiden stressitasojen olevan korkealla ja opintoihin kohdistuvien paineiden tekevän opiskelusta monille raskasta (https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005485064.html). Opiskelijoiden hyvinvointi on puhututtanut paljon etenkin viimeisen vuoden aikana ja mielenterveysasioitakin on otettu aiempaa rohkeammin esille. Kilpailun roolia kokonaisvaltaista jaksamista heikentävänä tekijänä ei tule väheksyä. Sen vähentäminen on tärkeä asia, johon voimme onneksi jokainen itse opiskelijana vaikuttaa osaltamme.

Olemme Suomessa myös erityisen onnekkaassa asemassa siinä mielessä, että etenemisemme opinnoissa on hyvin turvattu sisäänpääsyn jälkeen. Meidän ei kouluun päästyämme enää varsinaisesti tarvitse kilpailla kenenkään kanssa, vaan yksinkertaistetusti ilmaistuna meistä tulee lääkäreitä kunhan pääsemme tentit kunnialla läpi, saamme pakolliset suoritukset tehtyä ja tarvittavat kliiniset taidot opittua. Jokaisen opiskelijan tukena on ammattitaitoinen opetushenkilökunta, joka aidosti välittää siitä, että saamme kaiken tarvitsemamme opin peruskoulutuksen aikana. Miksi siis murehtisimme liikaa pärjäämistämme muihin nähden, jos kuitenkin puolestamme huolehditaan, että jokainen meistä on varmasti valmistuttuaan tarpeeksi hyvä?

Loppujen lopuksi valmistuessamme meistä tulee kaikista samalla LL-nimikkeellä varustettuja yhdenvertaisia kollegoita. Todistuksiamme eivät korista merkinnät keskiarvoistamme tai kirjastossa vietettyjen tuntien määrät. Sen sijaan kirkkaana mielissämme ovat muistot elämämme kenties parhaista vuosista, jotka saimme viettää rakkaan kurssimme kanssa. Muistakaamme siis muiden ja itsemme vuoksi keskittyä jatkossakin toisten tukemiseen ja auttamiseen, sillä se kantaa hedelmää takuuvarmasti turhaa kilpailua pidempään!

Rebekka Laitinen

Suomen Medisiinariliitto

Kirjoittaja on neljännen vuosikurssin lääketieteen opiskelija Turun yliopistosta

 

Kirjaudu sisään kommentoidaksesi.