Mielestäni lääkärin ammatti on oman psyykkisen hyvin voinnin kannalta yksi vaativimmista. Se vaatii tarmokkuutta, energisyyttä, huolellisuutta, määrätietoisuutta, osaamista, tietoja, taitoja, kuuliaisuutta, sosiaalisia taitoja, ulospäinsuuntaisuutta, motivaatiota, empaattisuutta, joustavuutta, koko aikaista itsensä kehittämistä jne. Listaa varmasti voisi vielä jatkaa…
Aika monta adjektiivia, joiden lukeminen yhteen menoon saattaa jo joita kuita hengästyttää.
Minkälainen erikoistuvan lääkärin työnkuva sitten on? Erikoistuminen Suomessa käytännössä tarkoittaa sitä, että työtehtävissään erikoistuva hoitaa päivittäin aitoja potilaita, heidän oireita ja oireiden taustalla olevia sairauksia. Samanaikaisesti erikoistuvan tulee omaksua kaikki se diagnostiikka, erotusdiagnostiikka ja hoitomahdollisuudet. Pikkuhiljaa hän osaa asioita paremmin, tarkemmin ja itsenäisemmin. Toisaalta jokainen potilas ansaitsee aina parhaan mahdollisimman hoidon, jolloin erikoistuvalta vaaditaan työtään tehdessään kuuliaisuutta ja tarkkaavaisuutta konsultoida senioria tai toisen erikoisalan erikoislääkäriä hoitopäätöksistään.
Erikoistuminen useimmiten vaatii lisäksi päivystämistä, jolloin työviikot ajoittain venyvät jopa 60–75 h mittaisiksi. Onko siis sallittua, jos välillä sanoo (tai ainakin ajattelee), että väsyttää? Ja tekisi mieli käpertyä sohvan nurkkaan villasukat jaloissa ja katsoa Temptation Islandia tai muuta hömppää?
Mielestäni ei ja välillä olen miettinytkin mikä on hyvien ja innostuneiden erikoislääkäreiden salaisuus. Ovathan hekin joskus olleet erikoistuvia… Tähän minulle on antanut mahdollisuuden NLY:n mentorointiprojekti, joka aloitettiin Jyväskylässä tammikuussa 2017. Sonja Aukee kirjoitti helmikuun blogissa mentoroinnin aloitustapahtumasta ja nyt takanamme on jo neljä kuukautta mentorointia. Mentorin kanssa tavoite on tavata noin kerran kuukaudessa ja olemme kumpikin sitoutuneet vuoden aikaiseen mentorointisuhteeseen.
Ilokseni olen saanut kokeneen ja kunnioitettavan pitkän työuran tehneen mentorin. Olemme eri erikoisaloilta, mutta keskusteluissa olemme jo huomanneet, että se ei ole asian tarkoitus vaan ensisijaisesti henkilökemioiden kohtaaminen ja kollegiaalisuus. Mentoroinnilta olen jo saanut toivomaani kokeneemman lääkärin tukea ja viisaita ajatuksia. Olemme tehneet kävelylenkkejä ja käyneet kahvilla. Keskustelut ovat sisältäneet näkemyksiä muuttuneesta lääkärin ammattikuvasta aina perheen perustamiseen sekä vapaa-ajan ja työn yhteensovittamiseen. Aika tapaamisissa on kulunut kuin siivillä, ja joka kerta on tuntunut, että tapaamista olisi voinut jatkaa vielä monella tunnilla eteenpäin!
Parhainta näissä tapaamisissa on ollut huomata, että minun ei ole tarvinnut muistaa erikoistuvan lääkärin työrooliani, ja että kerrankin medisiininen kysymys ei ole keskustelujen ytimenä, vaan nyt seniori kysyy: ”mitä sinulle kuuluu?”, ”kuinka sinä voit”?
Mentoroinnin avulla olen jo saanut lisää innostustani työhöni ja oppinut enemmän ymmärtää omaa työkuvaani ja tulevaa ammattiani.
Mentoriani lainaten: viisauden kasvu on kuin vuorelle kiipeämistä, alkuun näet vain kiviä, kasveja ja matalia pensaita. Huipulla näet kokonaisia puita, metsiä, järviä ja toisia vuoria. Silloin tajuat, että tiedät edelleen vain hyvin vähän.
Katariina Mäkipere
Kirjoittaja on 31-vuotias lääkärinalku ja lastentauteihin erikoistuva lääkäri Keski-Suomen keskussairaalasta.
