Aloittaessani lääketieteen opiskelun vuonna 2010 tunsin tehneeni onnistuneen ammatinvalinnan. Nyt viimeisen vuoden syksyllä valmistuminen häämöttää ja olen taas uuden valinnan äärellä. Mikä erikoislääkäri minusta tulee isona? Suunnitelmissani ei ole loikata suoraan koulunpenkiltä erikoistumisputkeen, mutta jollekin erikoisalalle aion ilmoittautua. Opiskeluaikana olen pyöritellyt ajatuksissani muutamia uravaihtoehtoja ja kuvitellut jo päätyneenikin yhteen, mutta tänä syksynä mieleni muuttui täysin. Lääkärit kertovat usein ajautuneensa muutaman mutkan kautta omalle alalleen. Aiemmassa elämässäni olen kuitenkin ääriharvoin ajautunut elämäntilanteisiini saati sitten ura- tai opintopolulle, joten työelämävirran vietäväksi heittäytyminen arveluttaa.
Valmistuessani lääkäriksi ympäröivät järjestelmät alkavat mullistua. Erikoislääkärikoulutus uudistuu ja koko palvelujärjestelmän rakenteet muuttuvat SOTE-uudistuksen myötä. Tällä hetkellä kummankin uudistuksen lopputulos on avoin, mutta ainakin tavoitteet ovat hyvät. Vielä viime keväänä oli epäselvää, muuttuuko erikoislääkärikoulutukseen hakeutuminen jo vuonna 2016, mutta ilmeisesti aikataulu venyy ainakin 2017 asti. Nyt valmistuvat kurssikaverini ja minä voimme vielä ensi vuonna ilmoittautua erikoisaloille, mutta seuraavien vuosien käytännöt ovat vielä auki.
Erikoistumiskoulutukseen ilmoittautuminen ei ole koskaan taannut erikoistuvan lääkärin virkaa ja koulutusta. Lähtökohtaisesti uudistuksen suurena vahvuutena on, että erikoistuva lääkäri saa koulutusviran ja suunnitelman koulutuspolulleen. Ennen erikoistumiskoulutuksen koordinaation siirtymistä sosiaali- ja terveysministeriöön ei millään terveydenhuollon toimielimellä ole ollut kokonaisvastuuta siitä, vastaavatko erikoislääkärien koulutusmäärät yhteiskunnan tarvetta. Koulutukseen hakeutumista on ohjannut lähinnä keskussairaaloissa tarvittavien sairaalalääkärien määrä. Kuinka monta erikoistuvaa tarvitaan pyörittämään sairaalan etupäivystysrinkiä – siinäpä vasta koulutuksen kokonaiskoordinaatiota. Ruuhkautuneilla aloilla erikoistuvat jonottavat ensin keskussairaalaan, seuraavaksi yliopistosairaalaan ja valmistumisen jälkeen töitä ei välttämättä löydy helposti.
Koulutuksen uudistaminen on sekä yhteiskunnan että myös erikoistuvan etu, mutta toistaiseksi siihen liittyy enemmän avoimia kysymyksiä kuin vastauksia. Koulutuksen valintamenettelystä on pöydällä ollut yksi malli, jossa hakijoita arvioitaisiin tieteellisten ansioiden, työkokemuksen ja haastattelun perusteella. Valintaa seuraisi kuuden kuukauden koeaika, jonka jälkeen koulutusvirka varmistuisi. Työkokemuksen pisteyttäminen ja koeajan suorittaminen luultavasti vähentävät erikoisalan vaihtajien määrää, mutta alan vaihtamisen pitää olla mahdollista myös tulevaisuudessa. Yhtenä kysymyksenä on, sitooko koulutusvirka sen myöntäneen yliopiston alueelle vai voisiko palveluja edelleen kerryttää eri puolella Suomea työskennellen.
Vuonna 2017 valmistuvat lääkärit saattavat kuulua uuden valintamenettelyn piiriin, mutta mitä tapahtuu meille muille, jotka olemme jo ilmoittautuneet erikoistumaan? Joukko on hyvin kirjava, sillä osa on vasta aloittanut terveyskeskuspalvelun ja osa on jo yliopistosairaalassa lähes valmistumassa erikoislääkäriksi. Pitääkö ilmoittautuneidenkin hakea koulutusvirkaa ja toisaalta jos ei, niin turvataanko esimerkiksi työuran alkuvaiheessa olevalle erikoistuvalle erikoistumispaikka samalla tavoin kuin koulutusvirassa olevalle? Uudistuksen ongelmakohtana ovat alat, joilla tällä hetkellä on työllisyysnäkymiin nähden ylikoulutusta. Pääseekö suosituille aloille moneen vuoteen kukaan uusi hakija erikoistumaan? Toisaalta uudistuksen pitäisi tarjota ratkaisuja lääkäripulasta kärsiville aloille kuten psykiatrialle ja fysiatrialle. On selvää, että pelkkä koulutusvirkojen määrän rajaaminen muilla aloilla ei riitä ratkaisuksi, vaan tarvitaan muitakin keinoja nuorten lääkäreiden houkuttelemiseksi. Esimerkiksi resurssien lisääminen koulutuksen laatuun peruskoulutus- ja erikoistumisvaiheessa voisi innostaa lääkäreitä työvoimapulasta kärsiville aloille.
Tulevaisuudessa nuoren lääkärin pitää olla entistä varmempi valinnastaan hakiessaan erikoistumiskoulutukseen. Suositulle alalle päästäkseen pitää taustalla mahdollisesti olla työkokemusta, tutkimustyötä ja vahvaa haastattelussa näkyvää motivaatiota. Tuskin kukaan enää haastattelussa kertoo ajautuneensa alalle. Valintamenettely aiheuttaa myös kaukaista pääsykoekevättä muistuttavaa painetta – pääseekö toivealalle ikinä erikoistumaan. NLY on linjannut, että valintaprosessin tulee olla reilu, avoin ja läpinäkyvä, mitä nykyinen jonotukseen perustuva työnhaku erikoisaloille ei ainakaan ole.
Reetta Vanhanen
LK, edunvalvontavaliokunnan jäsen